yhteislenkki

Emme kohtaa verkossa – yhteislenkin iloja

Olen päässyt koronapandemian aiheuttamasta eristäneisyyden ajasta helpolla. Mieheni on jakanut kanssani lähes jokaisen etätyöpäivän maaliskuun 2020 jälkeen. Koti ei ole kolmen lapsen ansiosta ollut juuri koskaan tyhjillään. Allekirjoitan lausahduksen kaverini Facebook-seinällä: eniten säälin taloamme, joka ei saa koskaan olla yksin.

Ajoittain olen päässyt kokemaan välähdyksiä elämästä, jota elimme ennen kuin kaikki muuttui. Kun pääsin tänä syksynä ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin lähes kahden vuoden tauon jälkeen, tuntui, kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Upottavat plyysisohvat, popcornin haju ja ihmisten pysähtyvät leuat, kun kaiuttimista ei kuulu mitään, vaan on hetki hiljaista. Niin hiljaista, että voi kuulla jonkun nielaisevan. Se kaikki tuntui tutulta.

Sen jälkeen, kun koronapandemia alkoi, olen käynyt työpaikallani alle kymmenen kertaa. Tänä syksynä vietin siellä eräänä päivänä hieman enemmän aikaa. Muistin, mistä puhtaat kahvikupit löytyivät. Kaapissani oli juomapullo, jossa oli tippa vettä pohjalla. Se oli ollut siellä maaliskuusta 2020 asti. Lukollisessa lokerossani oli pyyhe viikattuna juuri siten kuin sen olin sinne viimeisen työmatkapyöräilyn tai -juoksun jälkeisen suihkun jälkeen jättänyt.

Työpaikalla näytti siltä, kuin olisin lähtenyt sotaa pakoon, ja kaikki tavarat olisivat jääneet niille sijoilleen – vain, että voisin ne reilu puolitoista vuotta myöhemmin löytää. En ole joutunut lähtemään sotaa tai muutakaan katastrofia karkuun. Lähin kosketukseni aiheeseen on Rosa Liksomin romaani Väylä, jonka kuuntelin äänikirjana. Siinä Ruotsiin evakkomatkalle lähteneet lappilaiset hautasivat suohon ja rahkasammaleiden sekaan kipot, kannut ja kaukoputket. Palatessaan he löysivät ne koskemattomina, vaikka talot oli tuhottu.

Voisin keksiä esimerkkejä enemmänkin. 41-vuotiaalle alle kaksi vuotta tavallisuudesta poikkeavaa elämää ei pyyhi muistoja menneestä. Elämää on jo sen verran takana. Olin viisi ja puoli vuotta poissa työelämästä äitiys- ja hoitovapaiden vuoksi. Kun palasin samaan työpaikkaan joulun alla vuonna 2013, tuntui, että ainoastaan työkaverit olivat muuttuneet. Jokin oli vanhentanut heitä viidessä vuodessa. Kaikki muu tuntui samalta ja työt sujuivat pian siinä missä ennenkin.

Viime lauantaina järjestin Juoksujalka vipattaa -blogia pitävän Merituulin kanssa yhteislenkin Leppävaarassa Espoossa. Merituuli on ahkera yhteislenkkien järjestäjä, ja olemme aikaisemmin järjestäneet myös yhdessä yhteislenkkejä. Koronapandemian aikana yhteiset lenkkimmekin ovat olleet tauolla. Sosiaalisena juoksijana olen tykännyt käydä yhteislenkeillä, mutta toisaalta eristäytyminen ei ole vaikuttanut negatiivisesti juoksuharrastukseeni. Olen viime ja tänä vuonna parantanut aikojani kautta linjan kymmeneltä kilometriltä maratonille.

Lauantaiaamuna Leppävaaran juna-asemalle kertyi ilahduttavan runsaslukuinen joukko juoksijoita. Yhteislenkkimme oli houkutellut paikalle tusinan verran ihmisiä. 14 kilometrin mittainen yhteislenkki Leppävaarasta Gallträskin rannalle Kauniaisiin ja takaisin sujui iloisissa tunnelmissa. Keskustelin muiden juoksijoiden kanssa juoksu- ja muista kuulumista ja monen kanssa totesin, että lenkki sujuu huomattavasti nopeammin ja vaivattomammin, kun on seuraa.

yhteislenkki espoo
Kaikki yhteislenkille osallistuneet pääsivät samaan kuvaan Gallträskin rannalla Kauniaisissa.

Yhdessäolo tuntui mukavalta ja tutulta. Se, minkä olin ehtinyt hieman kadottaa, oli oikeiden ihmiskohtaamisten merkitys. Pandemiankin aikana on voinut olla toisten elämässä läsnä, kun on katsonut kuvia sosiaalisesta mediasta, tykännyt ja kommentoinut. Siten on voinut huijata itseään, että on oikeasti läsnä. Etäyhteyden päässä toisesta ihmisestä on lähes aidossa kontaktissa. Jotain kuitenkin puuttuu.

Kun ihmiset kohtaavat kasvotusten, lopputulos on enemmän kuin osiensa summa. Lisäarvo tulee siitä, että keskustelu velloo avoimena sinne tänne, toisilleen ennestään tuntemattomat ihmiset huomaavat toisensa ja uusia yhteyksiä syntyy. Juokseminen yhdistää samanhenkisiä ihmisiä, ja yhteislenkeille hakeutuvat he, jotka sellaisista tykkäävät. Onneksi yksin voi juosta vaikka maratonin, eikä suurin ihmettelyn aihe kenellekään ole se, että on juossut yksin. Yksinäiset lenkit kuuluvat juoksuharrastuksen luonteeseen.

En ole pudonnut sosiaaliseen tyhjiöön pandemian aikana. En voi sanoa, että olisin ollut yksinäinen, sillä ympärilläni on ollut elämää koko ajan. Kun sen sijaan olen kirjoittanut blogia tai päivittänyt sosiaalista mediaa, on kommunikointi usein tapahtunut vain yhteen suuntaan. Saan blogiin harvoin kommentteja. Tilastoista toki näen, että kirjoituksiani luetaan. Sosiaalisessa mediassa kommunikointi on enemmän kaksisuuntaista, mutta silloinkin juttelen vain muille Instagram-tileille. En aina tiedä tai muista ihmisten oikeita nimiä.

En edes mene siihen, miten verkossa keskustelu helposti kärjistyy. Se on tietenkin yksi ilmentyvä ja oire siitä, että kohtaaminen ei ole aito. Siitä puuttuvat syvyys ja kommunikaation eri tasot. Koronapandemia ei ole vähentänyt juoksukilometrieni määrää eikä se ole vähentänyt verkkoon tuottamani sisällön määrää. Se, että olen ollut niin paljon läsnä vain verkossa, on ajoittain vaivannut itseäni. Jotta saan huomion asiaani, on minun ensin herätettävä huomio naamakuvallani. Se ei tunnu aina oikealta. Myös blogi on jonkin verran visuaalinen kokemus, sillä harva jaksaa lukea pelkkää tekstiä (kiitos, jos olet lukenut tänne saakka).

Myönnän, että olen ollut välillä kyllästynyt pelkkään sisällön tuottamiseen verkkoon oikeiden ihmiskontaktien puutteessa. Siihen viikonlopun onnistunut yhteislenkki oli kaivattu piristysruiske. Instagram-tilien ja Facebookin profiilikuvien takana on oikeita ihmisiä. Heidän kanssaan voi vitsailla ilman pelkoa siitä, että huumori tulkitaan väärin. Läsnäolollaan voi todistaa, että on oikeasti kiinnostunut toisen ihmisen ajatuksista, eikä esitä kysymyksiä Instagramin algoritmit mielessä.

Koska Juoksujalka vipattaa -bloggaaja Merituulin kanssa järjestämämme yhteislenkki sai hyvän vastaanoton, päätimme järjestää seuraavan jo 5.12.2021. Paikka ja tarkka aika ilmoitetaan myöhemmin. Kokoonnumme pikkujouluhengessä noin kymmenen kilometrin mittaiselle lenkille ja sen jälkeen kahville. Seuraa blogejamme ja muita sosiaalisen median kanaviamme, jos haluat mukaan jakamaan yhteislenkin ilot.

2 kommenttia

    1. Yhteislenkit on kyllä monella tapaa hienoja. Tapaa uusia ihmisiä, pääsee uusille reiteille ja aika menee nopeaan. Välillä on vaikea sovittaa yhteislenkkien aikatauluja omiin menoihin, mutta onneksi juoksu onnistuu myös yksin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: