Aamulla, kun kurottelen pärisevää kännykkää, liikkeeni ovat kuin juoksuhiekkaan juuttuneella laiskiaisella. Vastaavasti illalla unta ei voi vastustella. Jos muu perhe on vielä hereillä, kun vedän peiton päälleni, saatan nukahtaa äänistä huolimatta. Myöhään iltapäivällä, kun pitäisi tehdä viimeiset työtehtävät, väsyttää.
Vastaus otsikon kysymykseen on kyllä. Huomaan, miten valon määrän väheneminen vaikuttaa vireystilaani. Väsymykseni on onneksi enimmäkseen fyysinen tuntemus. Innostun mukavista asioista ja keksin mukavaa puuhaa enemmän kuin vuorokaudessa on tunteja. Hienointa on huomata, että into lähteä lenkille ja kuntoilemaan on palannut maratonin jälkeen lähes täysissä voimissaan.
Vuosi sitten oli toisin. Sen lisäksi, että väsytti, olin jokseenkin innoton. Yhdistin olotilani maratonin jälkeiseen alakuloon (post-marathon blues) ja kaiken peittävään pimeyteen, jota ei päässyt pakoon. Lisäksi rautavarastoni kumisi tyhjänlaisena, sillä olin vasta aloittanut rautakuurin työterveyslääkärini määräyksestä.
Tänä vuonna kuulostelin maratonin jälkeen tarkkaan olotilaani. Lokakuun kaksi ensimmäistä viikkoa odotin, että syyslomani alkaa, ja tein työpäivän toisensa perään vain loma mielessäni. Kun loma vihdoin alkoi, sai se yllättävän käänteen: yksi perheenjäsenistä sairastui koronaviruksen aiheuttamaan tautiin.
En ehtinyt enää tarkkailla itseäni, sillä keskityin perheeseen. Ikävän tilanteen keskellä se teki hyvää. Asiat eivät yhtäkkiä olleet niin itsestään selviä, kuin ne olivat vielä hetki sitten näyttäneet olevan. Tauti ei aiheuttanut jatkotartuntoja ja negatiivisen testituloksen jälkeen uskalsin taas juosta.
Tuli Helsingin kirjamessut, joita varten olin ottanut kaksi vapaapäivää. Olen käynyt paljon erilaisilla urheilumessuilla, joissa vierailijoiden pukukoodi näyttää olevan ”sporty lifestyle”. Mustia trikoita, valkoisia lenkkareita, värikkäitä huppareita. Kirjamessuilla pukukoodi oli nukkaantunut neuletakki, vallattomat hiukset ja mukavat kengät. Virkisti heittäytyä kuuntelemaan luovia ja inspiroivia ihmisiä.
Lokakuu meni nopeasti ja keskityin kaikkeen muuhun kuin juoksuun. Nyt reilu kuukausi maratonin jälkeen huomaan, miten iltaisin tekee mieli tehdä muutakin kuin lukea tai neuloa sohvannurkassa. Juokseminen on mukavaa, eikä pimeys tai sade tai molemmat yhdessä haittaa. Pääasia, että pääsee juoksemaan.
Olen toistaiseksi juossut ilman juoksuohjelmaa. Olen juossut silloin kun on ollut aikaa ja kun on huvittanut. Välillä olen ihmetellyt, mistä ihmeestä löysin maratonille harjoitellessani aikaa kaikkeen treenaamiseen. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että aikaa löytyy, kun päivänsä suunnittelee huolella. Juoksuohjelman avulla tietää ennalta, mitä minäkin päivänä on ja milloin on lepopäivä. Se helpottaa arjen suunnittelua ja vähentää stressiä.
Vuoden tauon jälkeen olen käynyt myös kuntosalilla. Olen tähän asti käynyt silloin tällöin ulkokuntosaleilla, joissa pystyy tekemään yllättävän monipuolisen lihaskuntotreenin. Varsinkin ”vanhanaikaiset” kuntoilulaitteet, joissa pitää nostaa kestopuisia pöllejä, ovat suosikkejani. Pyrin talven aikana käymään yhdestä kahteen kertaa viikossa kuntosalilla.
Pimeys vyöryy päälle ja sen mukana väsymys. En aio luovuttaa, vaikka en turhaan yritä taistella vastaankaan. Tiedän jo nyt, että viimeistään joulun jälkeen helpottaa, kun pimein aika on ohitse ja valon määrä lisääntyy. Iloitsen siitä, että jokaiseen päivään mahtuu jotain mukavaa tekemistä. Jos se ei ole lenkki tai kuntosalikäynti, se on mielenkiintoinen tv-ohjelma, hyvän kirjan lukeminen, kuppi lämmintä juomaa tai muutaman rivin neulominen uudesta islantilaisneuleesta. Ja hei, eikö nukkuminenkin ole aika hauskaa puuhaa?
LENKILLÄ 