Olen katsellut äitini Myrna-astiastoa ja miettinyt, että en koskaan halua kotiini kultareunaisia kahvikuppeja. Ne ovat aivan liian pieniä, aivan liian hienostelevia ja aivan liian vanhanaikaisia. Yllätyin, kun jokin aika sitten näin Iittalan myymälässä kyseisiä kukkakippoja vintage-tarralla laputettuna. Pitäisikö muuttaa mielipidettä, kun Myrna onkin yhtäkkiä haluttavaa? Jotain on tapahtunut joko minulle, maailmalle tai Myrna-kupeille.
Olen tarpeeksi vanha ja maalainen, että olen ollut leikkaamassa käytöstä poistetuista vaatteista ja lakanoista matonkudetta. Pidin sakset suorassa, lopetin leikkaamisen ajoissa ennen kankaan reunaa ja siistin lopuksi kulmat pyöreiksi, ettei valmiista matosta nousisi liian isoja kankaanriekaleita. Olen ollut auttamassa, kun isoäitini laittoi loimet kangaspuihin. Loimet ovat niitä vaaleita lankoja, joiden avulla matto pysyy koossa. Loimilankojen päistä tulee mattoon hapsut, joita jotkut neuroottisesti suoristavat, kun eivät voi katsella epäjärjestystä.
Kun näin ensimmäisen kerran ravintolan pöydällä räsymaton, tajusin taas jotain muuttuneen. Räsymatto ei ollut enää vain vetoisten pirttien lattianlämmike vaan noussut arvoasteikolla ensin sisustuslehtien trendiksi ja siitä pöydän päälle.
Viimeistään koronapandemia teki neulomisesta – tai kuten Länsi-Suomessa sanotaan, kutomisesta – salonkikelpoista. Olen tehnyt villasukkia, vanttuita (anteeksi länsisuomalaisuuteni), villapaitoja ja mitä nuttuja milloinkin vuosikausien ajan. Se on ollut harrastus, jota on lähes pitänyt hävetä. Nyt olen jo ehtinyt pudota kehityksen kärryiltä ja vasta tänä vuonna havainnut, että esimerkiksi Facebookissa toimii ryhmiä, joissa voit tilata toisilta maksua vastaan islantilaisneuleen tai haluamansa väriset villasukat.
Ei tarvitse mennä monta sukupolvea taaksepäin, kun vaatteiden tekeminen itse oli välttämättömyys. Tuolloin kaupoissa ei myyty valmiita villapaitoja, tai jos myytiin, kaikilla ei ollut varaa ostaa valmista. Nyt tilanne on keikahtanut niin, että Prisman lankahyllyiltä ei löydä enää haluamaansa pyöröpuikkoa. Valmiit villapaidat roikkuvat henkareissa viereisellä osastolla, mutta suosituimmat villalangat myydään loppuun ja tarvikkeet loppuvat kaupasta.
Olen tänä vuonna nähnyt jo muutaman kerran saman hiihtäjän, jonka hiihtoasu täytyy olla jostain 70-80-luvulta. Kokovartaloasu näyttää samalta, jolla Juha Mieto hiihti Lake Placidissa vuonna 1980. Synnyin viisi kuukautta myöhemmin, joten minulla ei ole ajanjaksosta mitään muistikuvaa. Hiihtoladuilla olen tottunut näkemään vanhoja tuulipukuja ja toppaa, mutta tämän kyseisen hiihtoasun on oltava todella vanha.
Iloitsen, että vanhat vaatteet ja kodintekstiilit, itse tekeminen, korjaaminen ja säästäminen ovat taas muotia. Myönnän, että olen joskus vähän häpeillyt vanhoja pipojani tai itse tekemiäni varusteita, joita käytän juostessa. Juoksulenkkarit tai elastiset trikoot eivät kestä kovassa käytössä monta vuotta, mutta esimerkiksi vanhin edelleen käytössä oleva piponi on nähnyt jo 15 talvea. Käytän kovimmilla pakkasilla myös villakäsineitä, jotka saattavat olla vielä vanhemmat. Niiden iänmääritys on häilyvämpää.
Yhden lapseni kanssa on myös tullut pohdittua, mitkä harrastukset ovat ”cool”. Koululaisten keskuudessa ilmeisesti se on ”coolein”, joka käy liikuntaharrastuksessa. Muut harrastukset tulevat arvoasteikolla niiden jälkeen. Ehkä, kun aikaa kuluu, nyt nolompi harrastus muuttuu trendikkääksi – aivan kuten Myrna-kupeista ja 70-luvun vaatteista on tullut vintagea ja arvostettua.
Juoksun trendikkyys on vaihdellut vuosien saatossa. Pitkänmatkanjuoksun viimeisin kulta-aika Suomessa päättyi 80-luvun alussa, mutta harrastajia juoksu on vetänyt puoleensa sen jälkeenkin. Maratonjuoksun suosio on ollut laskussa, sillä nyt eniten kiinnostusta ja sponsoreita keräävät polkujuoksu ja ultramatkat. Trendejä ei kannata liian orjallisesti seurata, vaan tehdä sitä, mikä itseä kiinnostaa. Tarpeeksi kauan kun odottaa, saattaa juuri siitä omasta jutusta tulla se muidenkin haluama asia.
LENKILLÄ 