Pidän omimpana ilmaisun muotonani tätä blogiani, joten olen kirjoittanut jo hyvän matkaa yli neljän vuoden ajan. Kun minua pyydettiin podcastiin kertomaan juoksuharrastuksestani, jännitin, millainen lopputuloksesta tulee. Samoin olin muiden armoilla, kun minua haastateltiin paikallislehteen ja kuvattiin juoksuvarusteissani. Yleensä valitsen itse kuvat, joissa esiinnyn, mutta nyt muut tekivät valinnan.
Sekä podcastin nauhoitus että lehtihaastattelu tehtiin jo viime viikolla, mutta molemmat julkaistiin tällä viikolla. Kyseessä olivat siis Jukka Kukkosen isännöimä Trailpodder-podcast ja pääkaupungissa ilmestyvä ilmaisjakelu Helsingin Uutiset. Se että päädyin mukaan molempiin, liittyi vahvasti siihen, että olen HCRD Ambassador ja aion juosta toukokuussa Suomen suurimmassa juoksutapahtumassa.
Podcastin nauhoitus tapahtui samalla, kun juoksin Jukka Kukkosen kanssa HCRD-yhteislenkillä viime viikon sunnuntaina. Alkuperäinen ajatus oli tehdä podcast Helsinki City Marathonille valmistautumisesta. Suunnitelmat muuttuivat, kun sekä minä että Jukka vaihdoimme maratonin puolimaratoniin. HCRD-yhteislenkki, jolla tutustuttiin HCR-puolimaratonin reittiin, oli luonteva paikka jutustella.
Muistan, miten en itse aikoinani jaksanut juosta yhtämittaisesti paria sataa metriä pidempää matkaa. Nyt olin menossa podcastin nauhoitukseen, jonka aikana juoksisin puolimaratonin. Peruskestävyysvauhti on sellaista, että siinä ei hengästy, joten pystyin hyvin puhumaan. Lopputulosta ei häirinnyt muu kuin kova tuuli, joka ajoittain suhisi mikrofonissa.
Jukka koosti tunnin ja 15 minuutin mittaisen podcastin siitä, mitä ehdimme yli kahden tunnin lenkin aikana jutella. En ollut tavannut Jukkaa aikaisemmin, mutta kaksi juoksijaa keksii kyllä puhuttavaa. Kun mieheni oli kuunnellut valmiin jakson, hän totesi, että oli kuullut osan jutuistani jo aiemmin. Aivan varmasti, sillä kerroin omia kokemuksiani aikaisemmista juoksutapahtumista, juoksemisesta lomamatkoilla ja hauskoista sattumista.
Mukaan pääsi myös kommenttini siitä, että mieluummin käytän aikaani kirjoittamiseen kuin siihen, että teen videoita Instagramiin. Mainitsin, että en edes erityisesti pidä siitä, että Instagram on mennyt niin paljon videoiden tekemiseksi. En kuulu nopeatempoiseen TikTok-sukupolveen, jolle videot ovat kertakäyttökamaa. Haluan, että tuotoksiini voi palata aina uudelleen, eivätkä ne ole videoiden kaltaisia päiväperhosia.
Podcastista tuli mukava jutustelutuokio juoksusta ja vähän muistakin aiheista. Lopputuloksen voi käydä kuuntelemassa esimerkiksi Spotifysta tämän linkin kautta.
Mitä opin podcastissa vieraana olosta:
- Puhun päälle, enkä malta kuunnella kysymyksiä loppuun. Tämän ominaisuuden olen tiedostanut itsessäni jo kauan, mutta en meinaa edes harjoittelemalla päästä siitä eroon.
- Jos ei oteta huomioon vuosilukuja, olen huono muistamaan yksityiskohtia. Vaikka olen monet kerrat juossut läpi saaret Lauttasaaresta takaisin mantereelle, en muista, missä järjestyksessä ne tulevat.
- Luulo ei ole tiedon väärti. Mainitsin podcastissa, että olen juossut yhdessä polkujuoksutapahtumassa. Jälkeenpäin muistin, että olen osallistunut kahteen. En ole myöskään aivan varma, ovatko osallistumiseni Länsiväyläjuoksuun jääneet yhteen kertaan, kuten podcastissa mainitsen.
Juttu paikallislehti Helsingin Uutisiin tehtiin jo ennen podcastia, mutta julkaistiin myöhemmin. Espoolaisena minulle ei tule Helsingin Uutisia, mutta latasin puhelimeeni sovelluksen, jolla pääsen lukemaan lehden näköisversiota. Haastatteluni julkaistiin myös verkossa.
Sysäyksen haastattelulle toi lähestyvä Helsinki City Running Day, josta jutun ohessa oli yleistä tietoa. Pääsin kertomaan, miten monta kertaa olen juossut puolimaratonin tai maratonin tapahtumassa. Lisäksi kerroin juoksutaustastani, tavoitteistani ja annoin vinkin aloitteleville juoksijoille.
Olen harrastanut juoksua kymmenen vuotta ja kirjoittanut blogia puolet siitä ajasta. Olen ehtinyt käydä monelta eri kantilta läpi tiettyjä asioita, minkä vuoksi toimittajalle oli helppo antaa valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Hän kiittelikin myöhemmin, että oli ”napakka tapaaminen”.
Toimituksen valitsema kuva oli mieleeni. Paperilehden ingressi ja otsikko jutun verkkoversiossa hieman hätkähdyttivät, vaikka ne olikin saattanut laatia joku, joka ei ollut kanssani edes puhunut. Sen sanoin yhtenä monista asioista, että esikuviani ovat viisikymppiset naiset, joiden lapset ovat isoja ja joilla on aikaa juosta. Totesin, että osa heistä käy juoksemassa ulkomaan tapahtumissa ja että myös oma haaveeni on joskus osallistua maratonille ulkomailla. Toimittaja vastasi, että eihän se vaadi muuta kuin sen, että ilmoittautuu. No näinhän se on.
Verkossa ilmestyneen jutun voi käydä lukemassa täältä.
Raflaavasta otsikosta huolimatta en aio vanhempana alkaa viettää matkalaukkuelämää, vaan edelleen kuluttaa oman kotioven saranoita, kun lähden lenkille ja saavun sieltä takaisin. Näköalattomuus elämässä olisi hirveää, ja olen iloinen, että juoksun osalta tulevaisuudenkuvani on kirkas. Tielle voi tulla mitä tahansa esteitä, mutta en aio pelätä.
Mitä opin haastateltavana olosta:
- Jotkut oikeasti lukevat paperisia ilmaisjakeluja. Heti jutun ilmestymistä seuraavana päivänä esimiehen ensimmäinen kommentti minulle työpaikalla oli, että ”Olit lehdessä!”.
- Otsikkoon voidaan nostaa asian kannalta merkityksetön juttu.
- Hölöttäminen voi olla hyväkin asia. Ammattilainen osaa suodattaa haastattelusta parhaimmat jutut.
- Paljon jätetään julkaisematta, koska kaikki ei mahdu lehtiartikkeliin.
Tähän viikkoon mahtui poikkeuksellisen paljon esillä oloa. Välillä mietin, onko pakko aina olla esillä. Saamani palautteen perusteella kannatti mennä molempiin juttuihin – sekä podcastiin että lehtihaastatteluun – mukaan. Juoksuun tulee aina uusia harrastajia, joten samoja asioita voi toistaa kerta toisensa jälkeen. Ja vaikka kerroin asioita, jotka ainakin mieheni oli kuullut moneen kertaan, opin haastateltavana olosta paljon myös itse ja sain uusia hienoja kokemuksia.
LENKILLÄ 