Olin ehtinyt juosta viikonlopun pitkästä lenkistä seitsemän kilometriä, kun ensimmäisen kerran aloin tunnustella, miltä juoksu tuntuu. Siihen asti olin juossut, mutta en ollut miettinyt juoksemista.
Pääsen juostessa helposti tilaan, jossa en pohdi, mitä jalkani tekevät, vaan elän vain mielessäni. Saatan huomata, että maisemat ympärilläni ovat vaihtuneet, eli olen liikkunut paikasta toiseen.
Ohjaan kehoani kuin autoa, jota käännän ratista: tuosta käännös oikealle, tuosta tien yli ja nyt pysähdy liikennevaloihin. Niin kauan, kuin moottori ei yski, kone kulkee pehmeästi eteenpäin.
Se, että kehon työskentelyn voi unohtaa, vaatii riittävän kevyttä rasitusta. Viikonlopun pitkät lenkit teen niin rauhallisesti, että en juuri hengästy.
Rankemmissa harjoituksissa en pahimmillaan voi muuta miettiäkään kuin sitä, jaksanko vielä nostella jalkojani. Silloin yritän sulkea mieleni ja vain hokea ”oikea, vasen, oikea, vasen”. Epätoivoisten ajatusten ajatteleminen on myrkkyä ja se antaa kehollekin luvan luovuttaa.
Pitkät lenkit ovat suosikkiharjoituksiani ja yleisesti maratonharjoittelun kulmakiviä. Pitkäksi lenkiksi kutsun harjoitusta, joka on 15–25 kilometriä pitkä. Aikaa pitkän lenkin juoksemiseen kuluu puolestatoista tunnista ylöspäin.
Viime sunnuntaina nautin jälleen pitkän lenkin ihanuudesta. Koska en joutunut fyysisesti paljon ponnistelemaan, ehdin miettiä, mikä pitkissä lenkeissä viehättää. Päädyin vapaudentunteeseen, jota kesäaamussa tunsin ja jonka jaoin kolmeen eri osa-alueeseen.
1. Mene milloin haluat
Jos on töissä vain virka-aikana, kuten minä, ovat viikonloput vapaita. Jos muut menot eivät ole estämässä, voi pitkän lenkin sijoittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa.
Olen aamuvirkku ja juoksen mielelläni aamuisin. Viime sunnuntaina aamulenkille oli toinenkin syy, sillä olin menossa rippijuhliin.
Kirkonmenot eli jumalanpalvelus eli nykyään messu alkaa nykyihmiselle armolliseen aikaan kello 11 aamupäivällä.
Jotta ehdin ajoissa kirkkoon, lähdin juoksemaan kotiovelta kello 6:10. Myöhemmin kuulin naapuriltani, että hän oli tullut illanvietosta kotiin puoli kuudelta aamulla. Tiemme eivät aivan kohdanneet.
Juoksin tasan 20 kilometriä. Ensimmäiset lenkkeilijät ja pyöräilijät tulivat vastaan vasta lenkin loppupuolella, kun kello läheni aamukahdeksaa.
Ilma oli sateen jäljiltä raikas. Haistelin syreenipensaista ja juhannusruusuista leijailevia tuoksuja ja mietin, miksi aina ei voi olla kesäkuu.
Aamut ja etenkin kesäaamut ovat ihanaa aikaa. Aamulenkit sopivat minulle myös siksi, että niiltä saan rauhallisen olon koko päiväksi.
Rauha on osaksi ihan sitä, että tietää, että lenkki on jo tehty, eikä se kolkuttele tekemättömänä mielen perukoilla koko päivää. Rauha on myös sitä, että itsensä fyysisesti rasittaminen rauhoittaa sekä mieltä että kehoa.
Myöhemmin sunnuntaiaamuna istuin rippikirkossa ja kuuntelin saarnaa. ”Ihmisen sielu on levoton.” kaikuivat papin sanat kaiuttimista. Kirkko tarjoaa omat keinonsa rauhan saavuttamiseen ja niihin saa uskonnonvapauden vallitessa tarttua, kuka haluaa.
Juokseminen on yksi tärkeimmistä keinoistani taltuttaa levotonta mieltä ja kehoa. Usein mietin, onko se turvautumista johonkin ulkoiseen. Pitäisikö rauha löytää itsestä ilman mitään apukeinoja?
Oma hyvinvointi ei mielestäni saisi ainakaan täysin perustua johonkin itsestä erilliseen ulkoiseen asiaan. Jos ja kun sen asian menettää, on vaarassa menettää ison osan hyvinvointiaan.
Jotkut tarttuvat päihteisiin, joten juokseminen on vielä aika tervehenkinen keino levottoman sielun rauhoittamiseen.
Juoksemisella on minulle sekä väline- että itseisarvoa. Nautin juoksemisen tuomista hyödyistä yhtä lailla kuin nautin juoksemisesta itsestään.
Juokseminen ei ole koskaan ollut minulle keino saavuttaa urheilullisempi ja hoikempi keho. Hyvä kunto on mukava bonus, mutta isoin hyöty tulee kokonaisvaltaisesta hyvästä olosta.
Juoksuharrastuksen tuomaan sosiaaliseen puoleen en tässä edes mene. En tosin ollut sunnuntain pitkällä lenkillä pätkän vertaa sosiaalinen, kun elin omissa maailmoissani.
Juoksemisen itseisarvo tulee esiin juuri tällaisilla pitkillä lenkeillä, kun juokseminen on helppoa ja mukavaa. Siitä pääsen mukavaa aasinsiltaa pitkin seuraavaan osa-alueeseen, josta haluan kertoa.
2. Mene minne haluat
Mitä pidemmiksi lenkit maratonharjoittelun myötä kasvavat, sitä enemmän niiden aikana ehtii nähdä.
Pääkaupunkiseudulla pääsee käymään yllättävän pitkällä, jos juoksee kymmenen kilometriä yhteen suuntaan ja kymmenen takaisin.
Kymmenen kilometriä on tietenkin yhtä paljon missä päin Suomea tahansa. Jos ajaa autolla mäntymetsää halkovaa maantietä pitkin, ymmärtää, että maisemat voivat myös pysyä melko muuttumattomina kymmenen kilometrin matkalla.
Kymmenen kilometrin säteellä omalta kotioveltani on meri, useampi järvi, Pasilan vilkas rautatieasema ja umpimetsää.
Usein haluan lenkilläni nähdä vettä jossain muodossa. Sunnuntain pitkällä lenkillä suuntasin Espoon Pitkäjärven rantaan.
Juoksen paljon asfaltilla. Jalkani ovat viimeiset neljä vuotta kestäneet juoksemista ilman rasitusvammoja, enkä juuri ajattele, millaisella alustalla juoksen.
Valittavanani on hiekkapolkuja, mäkisiä reittejä, enemmän liikennettä, vähemmän liikennettä, luontokohteita tai ihmisen aikaansaamia rakennelmia.
Välillä päivän fiilis päättää, millaiseen maastoon päädyn juoksemaan ja välillä juoksuohjelma. Pitkällä lenkillä on mukavaa, jos maisemat miellyttävät.
Vain äärimmäisessä tilanteessa menisin juoksemaan kahdeksi tunniksi juoksumatolle.
3. Juokse niin paljon kuin haluat
Edellä määrittelin, mitä pitkä lenkki tarkoittaa minulle. Yhdelle pitkä lenkki voi olla tunti ja toiselle kolme tuntia. Minun pitää juosta vähintään puolitoista tuntia, jotta kutsun lenkkiä pitkäksi.
Myös juoksuohjelma määrittelee kulloisenkin lenkin pituutta. Omassa ohjelmassani luki viime sunnuntain kohdalla 20 kilometriä, joten juoksin sen.
Jos aivan totta puhutaan, pitkä lenkki oli merkitty lauantaille. Tässä kohtaa voi palata ensimmäiseen havaintooni pitkien lenkkien vapaudentunteesta ja todeta, että mene milloin haluat.
Jos pitkän lenkin minimipituuden tai -keston rajaa on vaikea määrittää, kukaan ei varmasti ole määritellyt pitkän lenkin ylärajaa.
Olen pisimmillään juossut 30 kilometrin pitkän lenkin osana maratonharjoittelua. 25 kilometrin lenkit ovat riittäneet siihen, että olen pystynyt alittamaan neljän tunnin rajan maratonilla.
Pitkällä lenkillä saa siis juosta lähes niin paljon kuin haluaa. Liika on liikaa, mutta harva varmastikaan vahingossa juoksee yli 30 kilometriä.
Kun enimmäkseen juoksee fiksusti ja kehoaan säästellen, voi joskus juosta pidempiä lenkkejä.
Neljä vuotta sitten kärsin viimeksi rasitusvammasta ja olin pari kuukautta telakalla. Sen jälkeen olen saanut juosta terveenä.
Työ- ja perhe-elämä rajoittavat harrastamiseen käytettävissä olevaa aikaa. Suurpiirteinen ja mukavuudenhaluinen luonteeni myös auttaa, etten jää liiaksi juoksuohjelman orjaksi.
En kieltäydy elämän iloista, jos joku tarjoaa lasin samppanjaa tai hyvää seuraansa tai molempia. Tällöin saatan huomata käveleväni vasta aamuyön tunteina kotiin.
Minulla ei siis ole mitään varaa moralisoida naapuriani, josta alussa kerroin.
Yhdellä sanalla sanottuna elämä suojelee liialta juoksemiselta. Välillä voi juosta enemmän ja siihen pitkä lenkki tarjoaa mahdollisuuden.
Viime sunnuntain pitkikselle tuli mittaa tasan 20 kilometriä ja aikaa siihen kului 2:07 tuntia. Keskinopeus oli 6:20 min/km.
Lenkki oli hyvin tavallinen pitkä lenkkini. Pyrin joka viikonloppu juoksemaan pitkän lenkin, sillä mikään muu ei valmista yhtä hyvin maratonille.
Tuossa edellä taisi tulla muutama muukin hyvä syy juosta pitkä lenkki. Ja anteeksianto sille, jos kesäyön jälkeen suunta on kadulta kotiin eikä kodilta kadulle päin. Nautitaan valoisista kesäaamuista!
LENKILLÄ 