Taiteilijatreffit, mitkä ne ovat?
Taiteilijatreffit-sana tuli minulle tutuksi viisi vuotta sitten, kun ahmin luovaa kirjoittamista käsittelevää kirjallisuutta.
Taiteilijatreffit on lanseerannut luovan kirjoittamisen opettaja Julia Cameron. Hänen mukaansa taiteilijatreffeillä pitäisi käydä viikoittain.
Taiteilijatreffit eivät ole treffit taiteilijan kanssa, vaan niiden tarkoitus on pitää elossa jokaisen sisäistä taiteilijaa.
Jos tiedät tunteen, johon jää leijumaan hyvän elokuvan, konsertin, taidenäyttelyn tai tv-sarjan maratonkatselun jälkeen, olet ollut taiteilijatreffeillä.
Eihän kulttuurikokemus tai mikä tahansa kokemus, joka jollain tavalla ruokkii luovuutta, tarvitse nimeä itselleen. Tärkeintä on, että menee ja kokee.
Kun luin Julia Cameronin kirjoitusoppaasta taiteilijatreffeistä, ymmärsin taidekokemuksen merkityksen. Taitelijatreffeillä kannattaa käydä. Jos ei viikoittain, niin ainakin silloin tällöin.
Kulttuurikokemus herättelee taiteellista puolta ihmisessä. Se voi saada aikaan halun tehdä itsekin jotain luovaa tai ainakin halun kokea sama uudelleen.
Koronapandemia osoitti, miten tärkeää kulttuuri on ihmisille ja miten sen merkitystä usein väheksytään. Samaan aikaan, kun baareissa sai laulaa karaokea, pysyivät teattereiden ja konserttisalien ovet kiinni.
Nyt kaikista koronarajoituksista on luovuttu. Taiteilijatreffeille voi lähteä oman kotinsa ulkopuolelle, eikä tarvitse tyytyä Netflixin tai YouTuben tarjontaan.
Lähdin mieheni kanssa maanantaina 20. kesäkuuta junalla Tampereelle, jossa esiintyi pitkän linjan kitaristi Jeff Beck. Yhtyeen kokoonpanoon kuului myös näyttelijä Johnny Depp.
Miksi Johnny Deppiä piti päästä katsomaan?
Menomatkalla Tampereelle junassa minua vastapäätä istui kaksi miestä. He olivat myös selvästi menossa samaan Tampere-talon konserttiin.
”Musiikkia muusikoille” totesi eräs tuttu Jeff Beckistä. Nämä miehet todistivat sen. He puhuivat vibrakammesta, kun minä mietin, millä Johnny Depp matkustaa Tampereelle.
En peitellyt sitä, että olin ensisijassa menossa katsomaan Johnny Deppiä, joka on tänä keväänä ollut julkisuudessa kunnianloukkausoikeudenkäynnin vuoksi.
Olin katsonut oikeudenkäyntiä monena iltana suorana lähetyksenä. Totuutta ei kukaan tiedä, mutta mielestäni valamiehistön päätös oli oikea.
Deppin ex-vaimo oli mielipidekirjoituksellaan loukannut Deppin kunniaa. Tästä oli tehty vaimonhakkaaja, vaikka hakkaaja avioliitossa näytti olevan joku muu kuin Depp.
En rakastu renttuihin ja elämäni mies käyttää kauluspaitoja, jotka hän itse silittää. Halusin mennä katsomaan taiteilija-Deppiä, jonka moninaisista kyvyistä oikeudenkäynnin kautta kiinnostuin.
Olin katsonut lasten kanssa aiemmin kaikki Pirates of the Caribbean -elokuvat ja osan moneen kertaan. 80-luvun lapsena muistan Deppin myös tämän aikaisemmista elokuvista.
Kun kaverini vinkkasi, että Johnny Depp on Jeff Beckin kanssa tulossa Suomeen, tein nopean päätöksen. Ostin liput minulle ja miehelleni Tampere-talon konserttiin.
Teen harvoin nopeita päätöksiä, sillä en ole siihen oikein kykenevä. Edeltävänä päivänä 19. kesäkuuta olisi ollut sama konsertti Helsingissä Kaisaniemessä, mutta sinne ei ollut mahdollista mennä, kun meidät oli kutsuttu kummityttömme rippijuhliin.
Niinpä varasin liput Tampereelle. Maksoin konserttilipuista yhteensä 181,30 euroa. Oli kallis päähänpisto. Mies osti meille junaliput, joista tuli vielä yli 80 euron lisälasku.
Millainen konsertti oli?
Lähdin kuuntelemaan konserttia ilman ennakko-odotuksia. En katsonut aikaisempien konserttien taltiointeja, enkä tiennyt, mitä kappaleita kokoonpano aikoi esittää tai miten paljon lopulta näkisin Johnny Deppiä.
Päätin ottaa konsertin taiteilijatreffeinä. Nauttisin musiikista ja vähän myös siitä, että hengitin samaa ilmaa Hollywood-tähden kanssa.
En tiennyt, mitä odottaa. Kun Johnny Depp lauloi uuden kappaleensa This is a Song for Miss Hedy Lamarr, vajosin penkkini pehmeyteen samettiseen ääneen.
”But it’s life, and it’s death/She began and she ended like baby’s breath”. Viimeiset sanat Johnny Depp lausui mikrofoniin ja yleisö kuunteli hiljaa. Mikä hetki kokea livenä.
Näyttelijä Johnny Depp osoitti taitonsa laulaja Johnny Deppinä. Hänellä on vivahteikas ja voimakas ääni, joka istuu kuin hattu päähän myös tunnelmallisempiin kappaleisiin.
Jeff Beck sai kitaransa kuulostamaan välillä maukuvalta kissalta. Se soi myös kaihoisasti kappaleessa Cause We Ended Like Lovers. Tauot ja rytmi pääsivät lähes yhtä tärkeään osaan kuin itse sointi.
John Lennonin jo vuonna 1970 levyttämä Isolation oli myös mieleenpainuva kappale konsertissa. Sanat ”But then again, you’re not to blame/You’re just a human, a victim of the insane.” Johnny Depp tuntui laulavan omasta elämästään.
En ole musiikin asiantuntija. Lapseni, joka opiskelee musiikkiopistossa, kautta olen oppinut jotain musiikin teoriasta.
Koska kirjoittaminen on itselleni rakasta, vertaan musiikkia kirjoittamiseen. Minua häiritsevät virheet tekstissä ja rytmin katkeaminen huonoihin lauserakenteisiin.
En osaa sanoa, oliko musiikissa säröjä tai muuta, joka sattui jonkun herkkään sävelkorvaan. Nautin musiikkiesityksistä, vaikka en ymmärtänyt kaikkia hienouksia.
Otin konsertissa muutamia kuvia ja videoita. Halusin kuitenkin kokea enimmän osan konsertista ilman, että minun ja esiintyjien välissä oli puhelimen näyttö ja kameran linssi.
Unohdin ajankulun ja yllätyin, kun konsertti äkisti loppui. Yhtye soitti yhden encore-biisiin, mutta sen jälkeen Tampere-talon ison salin valot syttyivät ja lavalla joku kävi vetämässä jo piuhoja irti laitteista.
Miten konsertissa käyttäydyttiin?
Jos ei ollut mukana konsertissa, siitä on turha esittää mielipidettä. Ennalta arveltiin, että naiset olisivat vallanneet konserttisalin.
Totuuden nimissä yleisöstä puolet oli miehiä. Kuulin, että Popedan kitaristi istui eturivissä. Kukaan ei heitellyt alusvaatteita lavalle ja katsojat istuivat kiltisti penkeissään. Vasta konsertin loppuessa osa ihmisistä osoitti suosiotaan seisten.
Ennen konserttisaliin menoa kävin mieheni kanssa terassilla, jossa söimme ruokaa ja joimme oluet. (Myöhemmin kuulin, että juuri niihin aikoihin Johnny Depp tapasi fanejaan Tampere-talon ulkopuolella, mutta minä ryystin isoa oluttuoppia janooni.)
Kun myöhemmin istuin merkityllä istuimellani Tampere-talossa ja odotin konsertin alkua, tajusin, että on pakko käydä vielä vessassa.
Aivan kuten juoksutapahtumassa, olennaiseen ei voi keskittyä, ellei ole vielä kerran päässyt käymään vessassa.
Kysyin järjestyksenvalvojalta, vieläkö ehdin vessaan, ja kuulemma ehtisin. Jouduin pyytelemään anteeksi kaikilta, joiden oli noustava istuimeltaan. Sama toistui, kun palasin vessasta.
Viereisellä penkillä istunut henkilö pahoitteli, kun ei pystynyt kunnolla nousemaan ylös. Hänen varpaansa oli murtunut.
Yritin olla kannustava ja totesin, että onneksi murtunut varvas ei haittaa konsertin kuuntelua. Jostain käsittämättömästä syystä sanoin vielä perään, että omaa juoksuharrastustani murtunut varvas sen sijaan haittaisi.
En tiedä, mikä juoksijan tauti on kertoa joka paikassa, että harrastaa juoksua. Kerroin saman asian uudestaan junassa tapaamalleni ennestään tuntemattomalle miehelle.
Syy, miksi mainitsin juoksuharrastuksestani saman illan aikana vielä toistamiseen, on jo minulta unohtunut. Ehkä se liittyi siihen, että kerroin lapseni harrastavan musiikkia. ”Ja minä harrastan juoksua.” Tähän sellainen silmät peittävä häpeilevä apina-emoji.
Millaiset fiilikset konsertista jäi?
Näin Johnny Deppin ja kuulin hänen soittavan ja laulavan. Sitä olin tullut hakemaan ja sen sain.
Vierailu Tampereella oli mukava pieni irtiotto. Tampere-talo sijaitsee lähellä yliopistoa, jossa opiskelin vuosituhannen vaihteessa. Paikka on erittäin tuttu, vaikka Tampere-talossa en muistaakseni koskaan ollut käynyt.
Konsertin tunnelma on säilynyt useamman päivän ajan, sillä olemme kotona soittaneet YouTubesta ja Spotifysta kappaleita, joita maanantaina kuulimme.
Junassa tapaamani mies oli saanut konsertin jälkeen lavalta settilistan, jossa luki kaikki konsertissa soitetut kappaleet esitysjärjestyksessä. Siitä on voinut tarkistaa, mitä meille maanantaina esitettiin ja missä järjestyksessä.
Juna Tampereelta Helsinkiin oli myöhässä, ja olimme perillä vasta puolenyön aikaan. Seuraavana aamuna odotti työpäivä, mutta en ollut huolissani.
Käsillä oli vuoden valoisin hetki, jota sain seurata junan ikkunasta. Pelloille ja muille alaville paikoille alkoi kertyä paksua usvaa.
En varmastikaan tavallisena arkena olisi ollut enää siihen aikaan ihailemassa kesäyötä ja sen valoisuutta.
Taiteilijatreffit olivat onnistuneet. Sain muistutuksen live-musiikin tärkeydestä, elämyksistä ilman kännykän ruutua ja siitä, että välillä kannattaa saada hulluja päähänpistoja.
LENKILLÄ 