arki

Ajatuksia 42-vuotispäivänä

Täytän tänään 42 vuotta. Päivä on yksi monien joukossa. Kaksi vuotta sitten, jolloin tuli täyteen neljäkymmentä vuotta, tuntui erilaisemmalta. Yksi yö ja hups, olin kolmekymppisen sijaan neljäkymppinen.

Vuosi, jona täytin pyöreitä, oli poikkeuksellinen. Koronapandemia sekoitti kaiken, ja vuodesta tuli tyystin erilainen, kuin olin ajatellut.

Pandemian vuoksi moni joutui siirtämään varaamiaan matkoja tai ostamiaan konserttilippuja vuodella tai kahdella eteenpäin. Päätin siirtää syntymäpäiviäni kymmenellä vuodella.

Mitä sitä joka vuotta 40:n ja 50:n välillä juhlimaan. Toistaiseksi tuntuu, että tasavuosien jälkeen vuodet menevät omalla painollaan eteenpäin.

Identiteettini on nelikymppisen, enkä mieti, minkä ikäinen tarkalleen olen. Osin se, minkä ikäiseksi itseni tunnen, tulee fyysisestä iästäni ja osin elämäntilanteestani.

Kun täytin kolmekymmentä, odotin kolmatta lastani ja jaloissani pyörivät lisäksi taapero ja leikki-ikäinen. Kuumasta kesästä 2010 on muistona kuva, jossa istun puutarhakeinussa vatsa isona raskaudesta sekä jalat ja kasvot turpeina raskauden ja helteen aiheuttamasta nesteen kertymisestä.

30-vuotispäivän aamuna tunsin vauvan ensimmäiset potkut vatsassani. Omista ajatuksistani tuona päivänä en muista oikein mitään. Ei ollut aikaa miettiä.

kirjava maksimekko
Olen usean vuoden ajan etsinyt pitkää kesämekkoa. Italiasta viimein löysin sellaisen ja mieheni antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi.

Aloitin juoksuharrastukseni 31-vuotiaana. Kun olin juossut joitain puolimaratoneja, alkoi kokonaisen maratonin juokseminen houkuttaa.

Maraton tuntui aloittelijasta kaukaiselta haaveelta ja lähes tavoittamattomissa olevalta unelmalta. Maraton on himpun päälle 42 kilometriä pitkä, ja jostain sain ajatuksen, että 42-vuotiaana voisin olla harjoitellut riittävästi ja valmis maratonille.

Onneksi en lopulta niin kauan valmistautunut, vaan juoksin ensimmäisen maratonini 35-vuotiaana. Sen jälkeen olen juossut neljä lisää ja nyt harjoittelen kuudennelle maratonilleni. Maratonista on tullut lempimatkani.

siniruskea maksimekko
Tekstin kuvat on otettu kesälomamatkallamme Italiassa.

42-vuotias minäni tuntee, että on hyvässä fyysisessä kunnossa. Yhtä lääkityksellä tasapainossa pysyvää autoimmuunisairautta lukuun ottamatta olen terve.

Sen verran huomaan vauhdin hidastuneen, että minun on levättävä muulloinkin kuin öisin. Aikaisemmin vedin suhteellisen täysillä aamusta iltaan, nukuin yön ja aloitin seuraavana päivänä uudestaan. Hektisimpänä pikkulapsiaikana muuhun ei ollut edes mahdollisuutta.

Hyvä fyysinen kunto, josta saan kiittää juoksuharrastustani, saa tuntemaan, että ei tässä ihan kauhean vanhoja vielä olla.

Viisikymppiset juoksijaesikuvani antavat uskoa tulevasta, että juoksijana minulla on vielä hyviä ja antoisia vuosia edessäni.

luottava katse tulevaisuuteen
Katson luottaen tulevaisuuteen.

Vajaa kymmenen vuotta sitten luin erästä Finlandia-palkinnon voittanutta kirjaa, joka jäi kuitenkin minulta kesken. Aina ja paljon kirjoja lukenut äitini totesi, että kyseistä kirjaa on helpompi lukea ja ymmärtää, kun on enemmän elämänkokemusta takana.

Välihuomautuksena täytyy todeta, että pelkkä elämänkokemuksen puute ei ole ollut ainoa syy jättää kesken muitakin Finlandia-palkittuja teoksia. Osa niistä vain ei ole ollut kaiken hehkuttamisen arvoisia.

Lukeminen kuuluu kaikenikäisille. Äidistäni minuun tarttuneen lukuinnostuksen olen saanut siirrettyä myös omille lapsilleni.

Lapseni tietävät, että kirjat, kirjakaupat ja kirjastot ovat heikko kohtani. Luottokorttini vinkuu surutta kirjaostoksilla fyysisessä tai nettikirjakaupassa.

Todentotta, iän myötä lukemiseen tulee uusia ulottuvuuksia. Osaa eläytyä ihmisten elämäntarinoihin sekä tunnistaa ihmistyyppejä ja kansallisuuksien ominaispiirteitä.

Osa kirjailijoista on omanikäisiäni ja he kertovat samoista asioista, joita olen itse kokenut tai joiden aikakaudella olen elänyt. Yhden kesälukemiseni on kirjoittanut Riikka Pulkkinen, joka on myös syntynyt heinäkuussa 1980.

kirjava kesainen puuvillamekko
Fun fact: Olen syntynyt samana päivänä ja saman vuonna kuin näyttelijä Jasper Pääkkönen.

Vanhin lapseni menee lukioon, olen järjestänyt yhdet rippijuhlat ja ensi kesänä järjestän seuraavat. Syksyllä tulee kuluneeksi 17 vuotta siitä, kun aloitin nykyisessä työpaikassani. Odotan, että palvelusvuosia kertyy riittävästi, jotta saan pidemmät lomat.

Siinä on jo monta elämäntilanteeseen liittyvää asiaa, jotka asettavat minut hyvinkin aikuiseksi. Se, miltä sisälläni tuntuu, ei aina vastaa ulkoista. Olo on nuori.

Ajanlaskussa olen jämähtänyt jonnekin 2000-luvun alkuun. On aika ennen ja jälkeen vuosituhannen vaihteen.

Olen elänyt isomman osan elämästäni 2000-luvulla kuin sitä edeltävällä vuosituhannella. Elämässäni on tapahtunut paljon viimeisen vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana. Silti en osaa ajatella, että oli 10-luku tai että nyt on 20-luku. On vain 2000-luku.

42 vuotias
Se, minkä ikäiseksi tunnen itseni, on sekoitus fyysistä ikääni ja elämäntilannettani.

Juoksubloggaajana tai some-vaikuttajana välillä mietin, että alan olla liian vanha. Aloitin oman blogin pitämisen vajaa viisi vuotta sitten. Tykkään niin paljon kirjoittamisesta ja juoksu- ja muiden juttujeni jakamisesta muille, että en voi sitä yks kaks lopettaa.

Onneksi somessa, blogeissa ja etenkin juoksuyhteisössä on monen ikäisiä ihmisiä. Täytyy vain yrittää käyttäytyä iälleen sopivalla tavalla.

Tänä kesänä on taas uutisoitu, että äärimmäisessä tapauksessa Meta-yhtiön sovellukset Facebook ja Instagram joutuvat lopettamaan toimintansa Euroopassa. Ymmärtääkseni kyse on yksittäisten käyttäjien tietojen siirtämisestä valtameren yli Yhdysvaltoihin, mikä on vastoin eurooppalaisia normeja.

Huomaan, että punttini eivät ala alkuunkaan tutista tuollaisista uutisista. Pääpainoni on aina ollut blogissani.

Minulle Instagram ja muut kuvien ja videoiden jakamiseen tarkoitetut palvelut eivät ole olleet ”aina” olemassa, kuten olivat olleet eräälle lapselle, joka istui kesälomamatkalla takanani lentokoneessa.

Lapsi aikoi kuvata lentokoneen ikkunasta videon, jonka tekemistä hänen äitinsä kannusti sanomalla, että pilvien ansiosta lapsi saa hienon videon. Video saattoi mennä myös Tik Tokiin, johon en itse ole edes ajatellut liittyväni.

Kun kuulin keskustelun takanani, meinasin ensin paheksua sitä, että jollakin oli ensimmäisenä mielessä kännykän esiin kaivaminen ja videoiden kuvaaminen. Vedin paheksuntani äkkiä takaisin ja totesin, että kyse on sukupolvien välisestä kuilusta.

Minulla oli matkalaukussani neljä pokkaria ja vankka päätös käyttää vähemmän somea ja puhelinta ylipäänsä. Sosiaalinen media ei ole ollut elämässäni ”aina” eikä se suikaan ole ”kaikki”.

kuva 42 vuotispaivana
Välillä ihmettelen maailman menoa.

Näköjään minussakin asuu nuorisoa ja nykymaailman menoa ihmettelevä täti-ihminen. Elämää on sen verran takana, että voi siitä väittää jo jotain tietävänsä. Toivottavasti kilometrejä on myös runsaasti edessä ja paljon asioita vielä kokematta ja oppimatta.

1 kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: