Miten löysin luovuuteni ja miten pidän sitä yllä?

On palattava alkuvuoteen 2017. Nuorin lapseni kävi tuolloin esikoulua. Luokan maskottipehmolelu vietti yhden viikonlopun kunkin luokkalaisen kotona. Pehmolelun matkassa kulki vihko, johon viikonlopun kuulumiset kirjattiin.

Perheemme vuoro oli loppiaisviikonloppuna. Kolmen päivän viikonloppu ei selitä sitä, että kirjoitin käsin vihkoon pehmolelun kuulumisia 17 sivun verran. Tekstiä vain tuli, kun laitoin kynän paperille.

Ystäväni lapsi kävi samaa luokkaa, ja hän aina silloin tällöin muistuttaa minua asiasta. Muiden perheiden muistiinpanot rajoittuivat muutamaan sivuun. Niukimmillaan yhteen.

Lapseni kertoi minulle, että muut nukahtivat, kun esikouluopettaja luki kirjoittamaani tekstiä. Todellisuudessa näin ei ollut, kun tarkistin asian opettajalta.

Opettajan antaman kirjoitustehtävän tarkoitus jäi epäselväksi. Lapseni osasi esikouluun mennessään lukea ja kirjoittaa, mutta koska moni muu ei osannut, oli aikuisen alun perinkin tarkoitus tehdä muistiinpanot.

En tiedä, halusiko esikoulun henkilökunta kurkistella, mitä perheet tekevät viikonloppuisin, vai oliko tarkoitus osallistaa vanhempia lastensa varhaiskasvatukseen. Tuon tapahtuman jälkeen päätin, että kirjoitusintoni on purettava muualle kuin lapsen koulutehtäviin.

Ajanjakso oli sellainen, että kiireisin pikkulapsiaika oli takana päin. Olin palannut työelämään, kolme lastamme olivat koululaisia ja minulla oli aikaa omille harrastuksilleni. Juoksemisen olin aloittanut jo aiemmin vuonna 2012.

Ilmoittauduin kirjoituskurssille, joka järjestettiin verkossa kevättalvella 2017.

Kirjoituskurssin isoin oppi oli se, että kunhan alkaa kirjoittaa, tekstiä syntyy. Tehtävänämme oli laittaa ajastin päälle ja kirjoittaa 15 minuuttia keskeytyksettä. Lisäksi oli muita kirjoitusharjoituksia, joista sai palautetta opettajalta ja muilta kurssilaisilta. En ole sen koommin kärsinyt tyhjän paperin kammosta.

Sainkin pian kirjoittaa sydämeni kyllyydestä ja lähellä sydäntä olevasta asiasta. Keväällä 2017 minut valittiin Helsinki Midnight Run -tapahtuman lähettilääksi. Päivitin juoksutapahtuman sivustolla ollutta blogia kahdesti viikossa.

Kirjoittaminen itsessään opetti kirjoittamaan. Innostuin kuitenkin niin, että seuraavana kesänä ilmoittauduin kahdelle päiväkurssille kesäyliopistoon ja aikuisopistoon.

Kursseilla opin yhä enemmän kirjoittamisesta, tapasin saman mielisiä ihmisiä ja sain kirjavinkkejä. Tärkeimmäksi kirjoitusoppaaksi muodostui Julia Cameronin teos Tie luovuuteen.

Cameron kannusti kirjoittamaan aamusivuja ja käymään taiteilijatreffeillä. Hän opasti, että suurin omien kykyjensä epäilijä on kirjoittaja itse. Myrkyllisiä ihmisiä, joiden elämäntehtävänä on katkaista muiden haaveilta siivet, ei kannata kuunnella.

Kirjoittamisen parissa löysin itsestäni varmuuden, jollaista en ollut tuntenut aiemmin millään muulla elämänalueella.

Aloin kirjoittaa aamusivuja. Aamusivut ovat kolme sivua, jotka kirjoitetaan aamulla ennen kuin on puhunut kenenkään kanssa, avannut puhelinta, televisiota tai sanomalehteä. Aihe voi olla juuri se, mitä mieleen tulee.

Aamusivut ovat ennestään kasvattaneet luottamustani siihen, että keksin aina jotain kirjoitettavaa. Jokainen aamu on uusi alku, eikä kukaan tai mikään ole ehtinyt myrkyttää ajatuksia. Sosiaalinen media, jota moni selaa heti ensimmäisenä aamulla, on mielen myrkyttäjä numero yksi.

Taiteilijatreffit voivat olla mitä vain konsertissa käymisestä musiikin kuunteluun sängyn päällä makoillen. Tai vierailusta taidenäyttelyyn elokuvan katsomiseen omalla sohvalla. Taiteilijatreffeillä katselee muiden tekemää taidetta, mutta se virittää ajatukset luovaan tilaan.

Kun Midnight Runin pestini päättyi syksyllä 2017, aloitin oman blogin pitämisen. Lenkillä-blogi täyttää syksyllä kuusi vuotta ja on esikouluikäinen.

Niin sanottu sisällöntuotto on omaltakin osaltani siirtynyt paljon sosiaaliseen mediaan, mutta blogin kirjoittaminen on edelleen tärkeintä. En voi edes puhua samana päivänä Instagram-päivitysten ja blogin kirjoittamisesta.

Ensin mainittu on puhekielistä ja nopeasti kirjoitettua. Blogikirjoitukset kirjoitan usein ensin käsin paperille, siirrän siitä tekstitiedostoksi tietokoneelle ja viimeiseksi verkkosivustolle.

Pidän luovuutta yllä edellä mainituilla aamusivuilla ja taiteilijatreffeillä. Aamusivuja kirjoitin aluksi niin tiheään, että sain ison muistikirjan täyteen vuodessa. Seuraavaa olen täyttänyt viiden vuoden ajan, ja se alkaa nyt vasta tulla täyteen.

Luen kirjoja, vaikka tuolloin tiedostan, että luen toisten kirjoittamia tekstejä ja luomia maailmoja. Se kuva, joka kirjan tapahtumista lukijan päähän piirtyy, on kuitenkin erilainen kuin millainen kirjan kirjoittajalla on ollut.

Luovuus on kuin hehkulamppu, joka syttyy. Kun sarjakuvahahmo saa idean, lamppu syttyy usein hahmon pään ulkopuolella. Sillä kuvataan kuitenkin sitä, että pään sisällä välähtää jotain.

Luovalla hetkellä valo valaisee aivojen joka kolkan ja noukkii sieltä ideoita, jotka ovat vain odottaneet löytämistään. Usein hämmästyn, millaista sisältöä pääni sisältä voikaan löytyä. Useimmiten siis aivan positiivisessa mielessä.

Joskus pohdin, syttyykö lamppu kuitenkin pään ulkopuolella. Mitä, jos ideat tulevat jostain muualta kuin meistä itsestämme? Luova tila on vastaanottavainen, kun barrikadit on raivattu pois tieltä.

Kirjoittaessani pääsen tilaan, jossa ideoita putkahtelee mieleeni yksi toisensa jälkeen. Pitää olla nopea, että ajatus ei karkaa. Se on mielekästä tekemistä, jossa ajan kuluminen hämärtyy.

Luovuus on rajaton voima ja vimma, jonka edessä ovat usein vain ihminen itse ja hänen rajoittavat ajatuksensa.

Se, että ei pidä välittää oman mielensä myrkkytehtaasta tai ympäristön pahansuovista ihmisistä, ei tarkoita sitä, että luovan työn tulos lopulta olisi muiden mielestä hyvää.

Jotta voi saada aikaiseksi jotain loistavaa, on välttämätöntä, että maailmalle laittaa jotain huonompaakin.

Ensimmäistä kirjaa kirjoittavia neuvotaan, että sen ei tarvitse olla heti kirjoittajan paras kirja. Välillä näin tietenkin käy. Jos riman asettaa liian korkealle, kukaan ei koskaan uskalla julkaista mitään.

Miten juoksuharrastukselleni ja tämän blogin kirjoittamiselle koskaan käykään, saan jatkaa kirjoittamista. En osaa laulaa, soittaa tai maalata, mutta kirjoittamisesta olen löytänyt tapani olla luova.

Vuonna 2017 esikoulua käynyt lapseni on nykyään taitava huilun soittaja. En tiedä, mistä hän tämän taidon on saanut. Leikilläni olen pohtinut, vaihtuiko lapsi sairaalassa heti synnyttyään. Mutta se on pelkkää leikinlaskua. Se perheessämme osataan. Lapsikin osasi jo esikoulussa syöttää pajunköyttä äidilleen.