Gdansk on noin Helsingin kokoinen kaupunki Pohjois-Puolassa Itämeren rannikolla. Historia on vahvasti läsnä Gdanskin kaduilla ja kujilla – alkoihan toinen maailmansota 1930-luvun lopulla Puolan länsiosista. Hitler liitti osia maasta Saksaan ja perusteli aluevaltauksia Puolan saksankielisellä vähemmistöllä. Yksi Gdanskin vaikuttavimmista nähtävyyksistä onkin toisen maailmansodan museo, jota kaupungissa käydessä ei kannata jättää väliin.
Maailman suurin tiilistä rakennettu kirkko näkyi hotellihuoneemme ikkunasta. Kävimme mahtavassa basilikassa myös sisällä. Rakennuksen takaosaa pidemmälle eivät päässet kuin rukoilijat, joten tyydyimme mieheni kanssa katselemaan hetken aikaa muun muassa patsasta, joka kuvasi Mariaa pitämässä käsivarsillaan kuollutta Jeesusta. Basilika tunnetaan nimellä Pyhän Marian kirkko.
Viikonloppureissun aikana ehdimme mieheni kanssa kiertää nähtävyyksiä, syödä hyvin ja tehdä vaateostoksia. Niin kauan kuin olen harrastanut juoksemista, olen myös useimmille matkoille kotimaassa ja ulkomailla ottanut lenkkivarusteet mukaan.
Vaikka viikonloppukassin virkaa toimittanut reppuni nitisi liitoksistaan, pakkasin matkalle mukaani lenkkarit, trikoot, juoksutakin ja muut tarvittavat varusteet. Gdanskissa kevät oli maaliskuun puolivälissä 7-8 viikkoa Suomea edellä. Siitä huolimatta illansuussa jopa korvia lämmittävä panta oli hyödyllinen.
Olin suunnitellut etukäteen lenkkireitin. Suunto-kelloni sovelluksesta olin käynyt tarkkailemassa, missä muut Gdanskissa ollessaan tykkäävät käydä juoksemassa. Vanhan vallihaudan/kanavan äärelle oli karttaan piirtynyt keltainen käärme. Sinne siis.
Vanhasta kaupungista, jossa hotellimme sijaitsi, oli kanavan rantaan noin puolentoista kilometrin matka. Lauantaina myöhään iltapäivällä minä ja mieheni erotuimme muista turisteista, kun astuimme hotellin liukuovista kävelykadun vilinään. Kaupungintalolta oikealle ja sitten suoraan niin pitkään kuin pääsee. Luen karttaa ja suunnistan hyvin naismaisin ottein. Painan muistiini rakennuksia ja muita maamerkkejä, joiden kohdalla tiedän kääntyä. Takaisin tullessa piti havahtua Starbucksin kohdalla.
Yhden kadunalituksen ja useamman ylityksen jälkeen olimme kanavan rannalla. Maasto Gdanskissa on hyvin tasaista. Lenkin ainoat nousumetrit tulivat siitä, kun kipusimme mäelle, joka oli osa vanhaa bastionilinnoitusta. Korkeuksista oli hyvä katsella ympäröiviä maisemia. Puolipilvisen ja osin sateisen päivän päätteeksi saimme ihailla myös kaunista auringonlaskua.
Mäen päältä matka jatkui pohjoiseen päin vanhan vallihaudan reunoja seuraillen. Kunnostettua reittiä pitkin oli helppo juosta. Alitimme kivisen ison kaupunginportin, jollaisia olen nähnyt runsaasti Etelä-Euroopassa. En ymmärtänyt paikan historiallisuutta ennen kuin portin toisella puolella oli ihmisiä kameroineen valokuvaamassa. Mieheni ehdotuksesta huolimatta he eivät olleet tulleet ikuistamaan juoksuamme. Kyseessä oli 1600-luvulla rakennettu kivinen portti Brama Nizinna.
Rannassa kulkeva reitti oli todella kaunis, vaikka kevään merkkejä ei vielä paljon näkynyt. Kanavassa uiskenteli yksittäinen sorsa ja kivetykselle oli kiivennyt rupikonna. Puissa ei vielä ollut lehtiä, vaikka joissain pensaissa jo vihersi.
Vastaan käveli muutama koiranulkoiluttaja. Muita juoksijoita näin tasan kaksi. Olin tyytyväinen, että olin lähtenyt lenkille mieheni kanssa. Lauantaina alkuillasta kanavan rantaan oli tullut muutamia kaljotteluporukoita. He eivät kiinnittäneet kahteen turistiin mitään huomiota, mutta en silti olisi halunnut juosta epämääräisen väen ohi yksin.
Vanhan vallihaudan itärannalla, eli toisella puolella kuin vanha kaupunki sijaitsee, ulkoilureitti kulki pienen teollisuusalueen vierestä. Uskoisin, että keväämmällä ja kesällä reitillä on enemmän ihmisiä ja liikkuminen mukavampaa, vaikka sitten kulkisi yksin.
Olin ajatellut juosta viikon pitkän lenkin, mikä tässä vaiheessa puolimaratonille valmistautumista tarkoittaa 16 kilometrin lenkkiä. Kun polku kanavan toisella puolella päättyi ja piti siirtyä vastarannalle, näytti kelloni tasan viittä kilometriä. Palaamalla lähtöpaikkaan lenkistä tulisi kymmenen kilometrin mittainen.
Rannan reittiä oli helppo seurata. Se kulki kanavan/vallihaudan välittömässä läheisyydessä ja oli osin hiekkaa, osin kivetystä ja osin laattaa. Joitain yksittäisiä kadunylityksiä oli veden yli kulkevien siltojen kohdalla, mutta juoksemaan pääsi ilman turhia pysähdyksiä. Se nostatti lenkkini keskivauhdiksi 6:04 min/km.
Muutamien kävelysiltojen kohdalta noin seitsemän kilometrin mittaista ulkoilureittiä on mahdollista lyhentää. Kolusimme koko reitin, kunnes oli aika kääntyä takaisin hotellille. Dieselmoottorini alkoi vasta käynnistyä, kun matkaa oli takana 8-9 kilometriä. Olisin voinut juosta pidempäänkin, mutta ilta alkoi hämärtyä ja illallisaika lähestyä. Päätimme mieheni kanssa palata hotellille.
Lenkkeilyn yhdistäminen lomaan kannattaa, mutta ei ole tarvetta kiristellä hampaita tai suorittaa veren maku suussa. Mietin, että Suomessakin riittää teitä juostavaksi. Jatkaisin harjoituksia siis siellä.
Suihkun kautta oli mukava lähteä etsimään sopivaa ravintolaa. Urheilukelloni kertoi, että juoksulenkki oli ollut 10,36 kilometriä pitkä ja aikaa oli kulunut tunti ja kolme minuuttia. Ei lainkaan huonosti käytetty tunti! Näin uusia maisemia, olin taas yhden lenkin lähempänä huhtikuun puolimaratonia ja sain mukavan liikuntahetken viikonloppureissun keskelle.
LENKILLÄ 