Sunnuntaipitkis

En kyllästy Laajalahden monipuolisiin maisemiin ja rikkaaseen luontoon. Rakkain elementti on meri. Laajalahden ympäri kiertävän vakiolenkkini lempipaikkoja ovat ehdottomasti Munkkiniemeen vievät sillat, joilla tuntuu juoksevan melkein kuin veden päällä. Luonto ja meri ovat niin lähellä. Turun moottoritie kulkee muutaman sadan metrin päässä kevyen liikenteen silloista. Siellä olin taas meren rannalla sunnuntaiaamuna kello puoli kahdeksan. Pari kalastajaa ja minä.

Kuten aikaisemmin puolimaratonille valmistautumista koskevassa blogikirjoituksessani kerroin, en juossut viime kesänä montakaan pitkää lenkkiä. Pitkä lenkki tarkoittaa minulle yli 20 kilometrin pituista lenkkiä, ja kesällä juoksumatkat jäivät pisimmilläänkin 15 kilometriin. Kauden päätapahtuma oli 10 kilometrin mittainen Midnight Run, minkä vuoksi keskityin kesällä enemmän juoksutekniikkaan ja tehotreeneihin.

Pidän kuitenkin eniten juuri pitkistä lenkeistä, jotka teen rauhallisella peruskestävyysvauhdilla noin 6:30 minuuttia/kilometri. Aamuihmisenä tykkään lähteä lenkille heti aamulla, kun muut vielä nukkuvat ja luonto heräilee. Laitoin jo illalla valmiiksi kaikki juoksuvaatteet ja muut tarvikkeet, jotta lähtö aamulla olisi mahdollisimman helppoa. Onnistuin valitsemaan syysaamuun juuri sopivat vaatteet. Pitkähihainen paita t-paidan alla, pitkät trikoot ja kaulassa buff-huivi. Ei tullut kylmä eikä kuuma. Kun lähdin aamuseitsemältä, oli vain reilu +5 astetta, mutta lämpötila nousi ainakin viidellä asteella niiden reilun kahden tunnin aikana, jotka juoksin.

Ehdin syödä ennen lähtöä pienen aamupalan. Otin mukaani kolme energiageeliä ja 2,5 dl vettä. Viime vuonna maratonia varten ostamani Salomonin juoksuvyö on osoittautunut huippuhankinnaksi. Kevyt vyö pysyy hyvin paikallaan ja taskuihin mahtuu geelit ja matkapuhelin. ”Takataskuihin” saa molempiin pehmeät juomapullot, jotka tyhjentyessään vievät vain vähän tilaa eikä jäljellä oleva vesi hölsky niissä. Sunnuntain pitkikselle otin vain yhden pullon, josta voisin ottaa vettä hieman geelien päälle.

Olin toivonut kaunista auringonnousua ja sen myös sain. Katselin moottoritietä eteenpäin paahtavia autoilijoita ja olin tyytyväinen, että minulla ei ollut mihinkään kiire. Aamu-usva leijui kevyenä tyynen merenpinnan päällä vielä hetken, ennen kuin nousevan auringon lämpö haihdutti sen pois. Hengitin raikasta ilmaa ja aamun kauneutta.

Kun pääsin Munkkiniemen rantaan, näin aivan ensimmäisenä palokärjen. Se etsi puun tyvestä syömistä itselleen. Huomasin linnun vasta, kun olin jo aika lähellä sitä. Aloin kaivaa puhelinta esiin ottaakseni palokärjestä kuvan, mutta se lensi pois punainen lakki päässään. Seuraavaksi vastaani tuli koiranulkoiluttaja, joka huikkasi, että kaunis aamu juosta. Vastasin, että näin on ja kerroin ihailleeni varsinkin tyyntä merenpintaa. Tästäkään kohtaamisesta ei ole todistusaineistoa, mutta totta tosiaan tapasin toisen varhaisen kulkijan, joka oli juttutuulella heti aamusta.

Takaisin päin Kuusisaareen kääntyessäni mietin, että tutussa lenkissä on omat hyvät ja huonot puolensa. Samoissa maisemissa ei ole yllätyksellisyyttä, mutta toisaalta ei tarvitse miettiä, mihin milloinkin kääntyy, vaan antaa vain jalkojen viedä. Sain juuri luettua Mark Rowlandsin kirjan ”Running with the Pack”, jossa toistuu lause ”thinking stops and thoughts begin”, jolla kirjoittaja kuvaa pitkän lenkin vaikutusta mielen koukeroihin. Ajattelu päättyy ja ajatukset alkavat. Mieleeni tosiaan tuli joitain oivalluksia muun muassa lukemaani kirjaan liittyen. Kirjoitan kirjasta tarkemman kuvauksen blogiin myöhemmin. Arkisempina asioina tupsahti äkillisiä ajatuksia esimerkiksi siitä, vaikuttaako lapsen liikunnan arvosanaan poissaolo kahdelta uintitunnilta. Perheeseemme on rantautunut kuumetauti, joka vei kaksi nuorinta lasta vuoteen omaksi.

Palattuani jo Espoon puolelle juoksin reilun kilometrin matkan pitkin pitkospuita. En nähnyt muita kulkijoita, ja rantaniityllä kesäisin laiduntava karjakin oli varmaan jo viety sisätiloihin lämmittelemään. Täällä pohdin, osaisiko pelastushenkilöstö paikalle, jos kaatuisin ja katkaisisin raajani. Uudessa puhelimessani ei ole vielä sovellusta, jonka kautta hätänumeroon soittaessa vastaanottaja näkee koordinaatit. Edelleen pohdin, pystyisinkö lataamaan sovelluksen ensin ja vasta sen jälkeen soittamaan hätänumeroon. Pysyin onneksi pystyssä, vaikka välillä liukkailla pitkospuilla juoksu oli kuin nuorallakävelyä.

Laajalahden ympäri juostessa sain juosta pitkin merenrantaa, hyppiä Munkkiniemessä raitiovaunukiskojen yli ja liukastella pitkospuilla. Otaniemessä juoksin myös pitkin hiekkapolkuja, joilla viime viikonlopun Rantapuolikkaalla juostiin kisan viimeiset kilometrit. Villa Elfvikin edustalla kävin juoksemassa vielä ruovikkopolun ihan siitä ilosta, että paikka on niin kaunis. Ruovikossa myös tuoksui syksy ja meri, ja hengitin taas nautiskellen ilmaa keuhkot täyteen.

Suurin osa lenkistä oli asfalttia, minkä vuoksi pehmeä hiekkatie tuntui välillä hemmottelulta jaloille. Pitkospuilla tasapainoilu toi vaihtelua, vaikka vauhti hidastuikin tuolla pätkällä aika paljon. Lenkin keskivauhdiksi tuli 6:23 minuuttia/kilometri. Viimeisten kilometrien aikana jalat alkoivat tuntua raskailta, mutta muuten keho kesti hyvin pitkän lenkin rasituksen. Otin matkan aikana kaksi geeliä ja niiden päälle vettä. Yksi geeli ja vettä jäi vielä takaisin kotiin viemiseksi. Kotipihalla urheilukello näytti matkaksi 22,12 kilometriä ja ajaksi 2:21:30 tuntia.

Olen ensi vuodelle jo ilmoittautunut 28.4.2018 juostavaan Helsinki 10 -tapahtumaan, 19.5.2018 juostavaan Helsinki City Runiin ja 9.6.2018 juostavaan Helsinki Half Marathoniin. En ole vielä päättänyt, otanko ensi vuonna taas kalenteriini maratonin. Viime talvesta opin, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Sairastuin loppuvuonna keuhkokuumeeseen, jonka jälkeen lenkkeily piti aloittaa viiden kilometrin lyhyistä lenkeistä uudelleen. Ei voinut muuta kuin todeta tilanne ja aloittaa melko pohjalta. Juoksukunto on palannut, mutta jalkoja on vielä näillä pitkillä lenkeillä totutettava pitkäkestoiseen iskutukseen. Tämänpäiväinen lenkki meni melko vaivatta, mutta tiedän, että pidempään jatkaessani jalat kangistuisivat niin, että matkanteko jossain vaiheessa loppuisi sen vuoksi.

Onneksi juoksuharjoittelun mieluisin osa minulle ovat juuri nämä pitkikset. Joskus ihmiset voivottelevat minulle, että miksi kiusaan itseäni ja eikö se yksi maraton riittänyt. Tämä on kaukana itsensä kiusaamisesta. Minä nautin tästä. Nautin matkasta ja olosta matkan taivallettuani.

Miten sinä olet nauttinut aurinkoisesta syysviikonlopusta?

Follow my blog with Bloglovin