Lenkillä Lontoossa

Iso peukku Lontoolle! Ja Love London Running Toursille opastetun juoksukierroksen järjestämisestä. Maksoin toki firmalle siitä, että opas Nikki tuli noutamaan minua aamuseitsemältä hotellilta ja vei kuuluisimmille nähtävyyksille. Köyhdyin aika monta puntaa, mutta palasin takaisin kokemuksen rikkaampana. Priceless, voisi sanoa.

Saappaissaan kopsutteleva vartija. Niin englantilaista!

En ollut aikaisemmin käynyt Lontoossa, joten näkemistä riitti. Juosten kaupunkiin tutustuminen kuulosti juuri minun tavaltani tehdä tuttavuutta uusien maisemien ja tässä tapauksessa myös yhden paikallisen juoksijan kanssa. Aikaisemmin tänä vuonna olin samanlaisella opastetulla juoksukierroksella Tallinnassa. Eteläisessä naapurissamme olin käynyt monta kertaa aikaisemminkin, mutta juoksuopas vei minut hieman kauemmaksi keskustasta ja näin paljon uusia paikkoja. Kuulin myös mielenkiintoisia yksityiskohtia kaupungin vaiherikkaasta historiasta.

Lontoossa olin ainoa kierrokselle osallistuja ja sain itse etukäteen ehdottaa, mihin paikkoihin haluaisin tutustua. Hyde Parkissa tahdoin ehdottomasti käydä juoksemassa. Olinhan juuri lukenut Alexandra Heminsleyn kirjan Running Like a Girl, josta kirjoitin aikaisemmin. Heminsley kertoo kirjassa lenkeistään muun muassa juuri Hyde Parkissa.

Love London Running Toursin Nikki koputti ennen aamuseitsemää hotellin aulan ikkunaan. Täytin muutaman paperin terveydentilastani ja yhteystiedoistani ja sitten pääsimme matkaan. Olimme jo kulkeneet reilun kilometrin hotellilta ja olimme Hyde Parkin poluilla, kun huomasin, etten ollut laittanut urheilukelloani päälle. Kello oli vielä myös Suomen ajassa, mutta onneksi satelliittiyhteys löytyi nopeasti ja tulipahan aikakirjoihin merkittyä loput lenkistä.

Hyde Parkin Rose Gardenissa juoksemassa.

Oppaani – noin ikäiseni Nikki – osasi kertoa todella paljon kaupungin ja sen rakennusten historiasta ja maata hallinneista kruunupäistä. Onneksi me suomalaiset emme ole ihan tynnyrissä kasvaneita ja tiedämme muustakin kuin oman maamme historiasta. Yritin parhaani mukaan kuunnella Nikin puheessa viliseviä vuosilukuja ja yhdistää niitä omiin tietoihini.

Oli lauantaiaamu ja kello vasta läheni kahdeksaa. Kävimme myöhemmin samana päivänä mukanani olleiden tyttäreni sekä ystäväni ja hänen lastensa kanssa osin samoissa kohteissa. Tuolloin väenpaljoudessa vasta tajusin, miten autio kaupunki aamulla oli ollut. Jalankulkijoita ei näkynyt paljonkaan ja liikennettäkin oli vielä vähän. Niinpä emme Nikin kanssa juuri liikennevaloihin pysähdelleet. Seisahduimme paikoissa, joista Nikki halusi kertoa enemmän ja minä toki halusin kuulla.

Buckinghamin palatsin edessä seisoessani olo oli surrealistinen. Olin tullut miljoonakaupunkiin edellisenä päivänä ja sitä edellisenä seissyt ruokaostoksieni kanssa Prisman kassajonossa. Nyt kuuntelin palatsin liputuskäytäntöjä ja miten prinsessa Dianan kuolema 20 vuotta sitten muutti niitä. Iso-Britannian lippu salossa merkitsi, että kuningatar ei ollut paikalla.

Oppaalleni Nikille tämä oli arkipäivää, mutta hän jaksoi innostuneesti selostaa kuningattaresta ja prinssistä, joka oli juuri jäänyt 96-vuotiaana eläkkeelle. Huomasin jälleen, että Suomessa ollaan melko hyvin perillä kuninkaallisten elämästä, sillä olin uutisen huomannut kotimaan mediassa.

Nikki kyseli myös minun juoksuharrastuksestani, blogin pitämisestäni ja muista kiinnostuksenkohteistani. Kerroin hänelle, että olin matkassa tyttäreni kanssa ja kotiin oli jäänyt mieheni kahden poikamme kanssa. Nikki kysyi vilpittömänä, käynkö töissä. Kyllä, kokopäiväisesti. Tällaisia me suomalaiset naiset olemme, mietin. Parlamenttitalon edessä kerroin, että Suomessa naiset ovat hyvin edustettuina omassa parlamentissamme ja että Suomessa naiset saivat jo varhain äänioikeuden. Kun kerroin, että meillä on ollut myös naispresidentti, Nikki jo hihkui ”Girl power!” ja halusi paiskata kanssani ylävitosen.

Olin takaisin hotellilla yhdeksän maissa. Oma kelloni näytti reilua kymmentä kilometriä, mutta Nikki kertoi meidän juosseen noin 11,5 kilometriä – välillä tosin pysähdelleen, jolloin myös pysäytin kelloni. Mukana minulla oli juoksuvyössä kaksi energiageeliä ja pieni pullo vettä. Lenkin aikana otin geeleistä toisen ja join hieman vettä päälle. Olin nimittäin lähtenyt juoksemaan yhden banaanin ja mustan kahvin voimalla.

En ehtinyt syödä hotellin aamupalaa, sillä sitä tarjoiltiin juuri seitsemästä yhdeksään, jolloin olin juoksemassa. Olin edellisenä iltana ostanut Tescosta pikapuuroa, jota lenkin jälkeen söin kyytipoikana hotellihuoneessa keittämäni pikakahvi. ”English breakfast” eli pekoni, kananmuna, makkara ja pavut tomaattikastikkeessa jäivät väliin lauantaiaamuna, mutta se olikin ainoa ”uhraus”, jonka lenkille päästäkseni tein. Aamulenkin jälkeen päivä Lontoossa oli edessä. Ja mikä päivä se olikaan; kävimme Harry Potter -studiolla, jossa on kuvattu kaikki Harry Potter -elokuvat.

Jäin miettimään oppaani Nikin sanoja. Venytellessämme lenkin jälkeen hän totesi tyytyväisenä, miten nyt on päivän treeni tehty ja miten kivaa on, kun voi huoletta syödä ja juoda. Hänellä oli edessään ystävän syntymäpäivät, joita kaveriporukka oli salaa päivänsankarilta valmistellut. Aika samat ajatukset siis pyörivät juoksijoiden päässä missä tahansa oltiinkin. Se nimittäin ON mukava syödä hyvin, kun tietää, että kalorit on jo kulutettu.

Lisäksi mieleeni jäi kuva siitä, kun minä odottelen pienen hotellimme aulassa aamutuimaan ja Nikki tulee pirteänä koputtamaan ikkunaan. Täällä olen, joko mennään? Hulluutta on monenlaista, sanotaan.