Uncategorized

Lenkki ja puhetta levosta

juoksuklubi

Espoon Tapioiden juoksuklubi 2 kokoontui tällä viikolla ensimmäistä kertaa. Kävimme läpi tulevan kauden ohjelmaa ja lopetimme harjoituksen vajaan tunnin juoksulenkkiin. Yhtä paljon kuin juoksu sai huomiota riittävä lepo ja oikeanlainen ravinto.

Minäkin olen tavannut ihmisen, joka juoksi tunnollisesti maratonille tähtäävän juoksuohjelman lenkit ja siihen päälle vielä kävi juoksuryhmässä treenaamassa juoksutekniikkaa ja tekemässä muita harjoituksia. Kysyin epäuskoisena, tekeekö hän nämä juoksuryhmän treenit vielä oman harjoitusohjelmansa lisäksi. Kyllä näin oli.

En silloin, enkä nytkään tunne olevani asemassa, että voisin alkaa neuvoa muita heidän harjoittelussaan. Taisin siinä kuitenkin jotain mutista, että voisiko seuraavan lenkin jättää väliin.

Juoksuklubin vetäjä onkin sitten varmaan nähnyt monenlaista itsensäväsyttäjää. Sen verran hän painotti levon merkitystä ja kertoi valmennettavastaan, joka pelkästään lepoa harjoitusohjelmaansa lisäämällä paransi huimasti aikaa maratonilla.

Kevääseen asti ei toki sovi vetäytyä sohvan nurkkaan siinä toivossa, että sieltä talven jälkeen nousee huippukuntoinen atleetti. Sopivasti juoksua ja muuta oheisharjoittelua, lepoa ja ravintoa.

Riittävästä syömisestä puhuttaessa tuli välittömästi mieleeni kevät 2016, jolloin lisäsin harjoitteluani ja juoksin ensimmäisen maratonini. Eihän siinä meinannut mikään ruoka riittää eikä varsinkaan usko siihen, että sitä ruokaa on syötävä ja paljon.

img_2011

Lähdimme lenkille Otaniemestä Keilaniemen kautta Lauttasaareen ja sieltä Lehtisaaren kautta takaisin Otaniemeen. Urheilukelloni oli vielä Lontoon ajassa, jossa oli juossut edellisen lenkkini. Satelliitit löytyivät vasta ensimmäisiin liikennevaloihin pysähdyttäessä. Lenkin pituudeksi oma kellon näytti 7,44 kilometriä.

Rantamaisemat ovat tuttuja omilta pitkiksiltäni. Näissä maisemissa juoksin myös Rantapuolikkaan neljä viikkoa sitten. Nyt oli kuitenkin niin pimeää, että maisemia ei paljon päässyt ihailemaan. Ennen lähtöä olin kotona kaivanut kesäsäilöstä heijastinliivini, joka on pimeällä juostessa vakiovaruste. Näkee joku edes minut, vaikka minä en mitään näkisikään.

IMG_7277
Kuva: Jenni Somervalli

Kaikkialla näkyi lähinnä pimeyttä. Osin reitti oli valaistu, mutta välillä rämmimme pimeydessä. Matkan aikana otimme pari nopeampaa vetoa ja juoksimme yhdet rappuset ylös. Siinä sai katsoa tarkkaan, mihin astui.

Sain pari hyvää vinkkiä katseen kohdistamisesta juostessa. Ryhmässä kannattaa pitää katse edellä olevan lapaluissa ja ylämäkeen juostessa mäen huipulla. Mäkeä ylös juostessa pysyvät hengitystiet avoimina, kun katse ei ole jaloissa. Pieniä asioita, mutta tuovat varmasti osaltaan taloudellisuutta juoksuun.

Keskiviikkoillan harjoituksia on siis luvassa kevääseen asti. Ensi kerralla juoksemme Cooperin testin. Edellisen kerran olenkin juossut sen 90-luvun alussa opettajan tarkan silmän ja vielä tarkemmat sekuntikellon valvonnassa. Vai olikohan toisin päin.

Mittaaminen, kyttääminen, vertailu. Ne kouluaikaiset kokemukset veivät ilon liikunnasta vuoksiksi. Nyt olen kuitenkin omasta tahdostani valmis hikoilemaan joka keskiviikko juoksuklubin kanssa. Enpä olisi tuolloin uskonut! Ensi keskiviikkoa odotellessa.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s