Aamu on ihmisen parasta aikaa

Asetin lauantai-iltana herätyskellon soittamaan seuraavana aamuna klo 6:15. Mietin kaksi kertaa, onko tässä mitään järkeä. Sen sijaan, että nukkuisin sunnuntaina pitkään, olin päättänyt lähteä juoksemaan. Pitkään nukkuminen on tosin kaltaiselleni aamuvirkulle suhteellista. Puoli yhdeksään nukkuminen on minulle ”pitkään”.

Hapuilin puhelimeni yöpöydältä valonaroin silmin ja pää unisena vielä jyskyttäen, kun herätys pärähti soimaan. Minuuttia myöhemmin tuli viesti tuttavaltani, joka myös on juoksun harrastaja. Helsingin Sanomat kirjoitti päivän lehdessä (ja netissä) Barkleyn maratoneista, ja puhelimeeni kilahti linkki juttuun tästä legendaarisesta kisasta.

Luin vielä sängyssä makoillessani artikkelia. Eräs osallistuja oli pitänyt auton rekisterikilven irtoamista merkkinä siitä, että hänen oli osallistuttava kisaan. Yksi kisan omituisuuksia on, että sen järjestäjä haluaa mitä milloikin viemisiksi. Tänä vuonna auton rekisterikilven.

Tämä olkoon minun merkkini, nyt ylös. Varttia yli seitsemän olin ulkona juoksutamineissani. Olin vyöttänyt itseni juoksuvyöllä ja sullonut taskuihin kaksi energiageeliä sekä 2,5 desin pullon vettä. Yhteen taskuun mahtui puhelimeni. Oli vielä hämärää, joten ripustin yhden heijastimen juomavyöhön ja toisen kietaisin nilkan ympäri. Heijastinliiviä en enää juomavyön lisäksi viitsinyt pukea.

En lähtenyt juoksemaan tuttua merenrantalenkkiäni. Suunnitelmat lenkin pituudesta olivat hieman auki ja valitsin reitin, jolta voisin tarvittaessa palata kotiin alle 15 kilometrin kohdalla. Meren sijaan kävin katsomassa järven rantaa. Vesi oli korkealla. Puiden tyvet olivat veden alla ja kumollaan olevat veneet pysyivät rantahiekassa vain siksi, että ne olivat ketjuilla kiinni kauempana rannassa olevissa puissa.

Sunnuntaina ulkoilijoita hellittiin, kun päiväkausia kestäneen sateen jälkeen olikin poutasää. Joka puolella oli silti märkää. Sade oli piiskannut alas puiden kellastuneita lehtiä, jotka nyt muodostivat limaisen maton tien pintaan. Alamäkiä alas rullaillessa piti varoa askeliaan. Ojissa vesi solisi ja paikoin vettä virtasi jalkakäytävilläkin.

Kun juoksee paljon samoissa maisemissa vuodesta toiseen, on hienoa seurata luontoa eri vuodenaikoina. Juostessa on aikaa katsella ympärilleen ja bongata keväällä ensimmäiset leskenlehdet tienpientareilla, nähdä tuomen kukat ja haistaa syreenin.

Juoksen läpi talven, ja silloin taas on erilaista katseltavaa. Usein juoksen aamulla samaan aikaan kun lumiaurat ovat lähtenee liikenteeseen. Jos olen onnekas, auraajat ovat ehtineet jo avata tien minulle. Joskus on parempi siirtyä ajoradalle ja juosta urissa, joita autoilijat ovat jättäneet.

Pitkä lenkki tarkoittaa minulle yli 20 kilometrin lenkkiä. Tällaiselle lenkille pakkaan mukaan yleensä mukaan kaksi geeliä, jotka otan noin 7 ja 14 kilometrin kohdalla. Olin sunnuntaina ehtinyt syödä lautasellisen puuroa ennen lähtöä ja lenkin alkukilometrit juoksin todella rauhallista vahtia, jopa vain 7 min/km. En tuntenut suurta tarvetta ottaa lisäenergiaa lenkin alkupuolella.

Juoksin talon ohitse, jonka omenapuut olivat tuottaneet hämmästyttävän hyvän sadon, ja maa puiden alla oli hedelmiä tiheänä. Kun huomasin ajattelevani omenavarkautta, päätin, että nyt oli geelin paikka. Korkkasin ensimmäisen ja otin huikan vettä päälle. Miika Nousiaisen mainiossa kirjassa Maaninkavaara omenavarkaissa käyminen on yksi juoksuharjoittelun muoto, mutta jätetään se romaanin fiktiivisten hahmojen metodiksi.

Kymmenen kilometrin jälkeen mietin, jaksanko vielä toiset kymmenen. Olisin voinut kaartaa kotiin ja jättää lenkin alle 15 kilometrin mittaiseksi. Päätin kuitenkin jatkaa vielä matkaani. Yllättäen meno alkoi tuntua helpommalta 15 kilometrin jälkeen ja päätin juosta 20 kilometriä täyteen. Kiemurtelin lähikatuja kotiin ja perillä Garmin näytti lukemaksi 20,05 kilometriä.

Kaksi tuntia lenkkipoluilla kului musiikkia kuunnellen ja ajatuksiin vajoten. Mietin mahdollisuutta juosta taas maraton ensi vuonna. Se tarkoittaisi kahta tällaista lenkkiä ja vielä pari kilometriä päälle. Sen jaksaakseen on juostava alle vielä pidempiä lenkkejä kuin sunnuntaina juoksin. Ennen ensimmäistä maratoniani pisin lenkki oli reilu 25 kilometriä. Jaksoin maratonilla hyvin, eikä sitä kuuluisaa ”seinää” tullut vastaan. Aika 4:39 tosin ei päätä huimannut, mutta juoksinpa koko matkan.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Hauskaa syyslomaviikkoa niille, joilla sellainen sattuu olemaan!

Follow my blog with Bloglovin