Joonas Laurilan kirjoittama kirja Juoksijan järki ilmestyi lokakuussa 2017 (No Tofu Publishing Oy, 169 sivua). Laurila kertoo kirjassaan syöpädiagnoosista lukioikäisenä, sitä seuranneesta vaativasta jalkaleikkauksesta ja pitkästä toipumisajasta. Se, että Laurila ei nykyään pysty leikatulla jalallaan kävelemään ilman kenkää, kertoo jotain vamman laadusta. Mutta Laurila ei ole antanut leikellyn ja kovia kokeneen jalkansa estää häntä juoksemasta kovaa. Optimistisen asenteensa hän on säilyttänyt sittemminkin. ”Jos toinen jalka amputoitaisiin, olisi minulla todennäköisesti mahdollisuus jatkaa juoksemista jossain määrin. Ehkä voisin sitten pyrkiä paraolympialaisiin.” (s. 142) Kadehdittavan valoisa ajattelutapa.
Kun nuoruuden harrastus salibandy liian intensiivisenä lajina jää, hän innostuu juoksusta. Laurilan aina vain paranevista tuloksista lukeminen on lähes hengästyttävää. Puolimaratonin hän juoksee kovan harjoittelun tuloksena ajassa 1:21 ja maratonin ajassa 2:48. Itsellä vastaavien matkojen ajat ovat 1:53 ja 4:39 ja näin ollen Laurilan ajat tuntuvat todella hurjilta. Puhumattakaan siitä, että ensimmäisen leikkauksen jälkeen hän kertoo käyttäneensä lähes kahden vuoden ajan kyynärsauvoja. Monipuolisen juoksuharjoittelun lisäksi hän huomasi myös muun muassa hieronnan ja oikeanlaisen juoksua tukevan kuntosaliharjoittelun tärkeyden.
Sen lisäksi, että Laurila kuvaa kirjassaan harjoitteluaan ja kertoo seikkaperäisesti kisapäivistään, sisältää kirja myös paljon juoksun merkityksen pohtimista. Juoksu ei ole hänelle ennätyksiä tai ehdottoman tiukkaa harjoitteluohjelman noudattamista. Laurila muun muassa toteaa, että ”…juoksu oli minun juttuni. Se jäsentää elämääni, rauhoittaa, kun olen stressaantunut, minkä lisäksi se tekee minusta iloisen, hymyilevän ja paremman ihmisen. Juoksen elääkseni.” (s. 77) Kun hän toteaa, miten hänen levoton luonteensa toimii paremmin liikkeellä (s. 157), en voi muuta kuin nyökytellä. Olen huomannut, miten pitkän ja rasittavan lenkin jälkeen ei levottomuus vaivaa vaan olo on levollisen raukea ja samaan aikaan energinen.
Hieman varovaisesti Laurila avaa, miten häntä on epäilty juoksijana. Onnistuneen maratonjuoksun jälkeen hän kertoo, miten ”…pääni sisällä huusi oma ääneni epäilijöille, että siitähän saitte.” (s. 70) Enempää kirjassa ei kerrota, keitä nämä epäilijät olivat ja miten epäily ilmeni. Kovin paljon Laurila ei myöskään kerro niistä epämukavista ja ei niin mieluisista asioista, jotka hän haluaa unohtaa. Hän tyytyy toteamaan, että pyrki täyttämään elämäänsä aina uusilla mieluisilla projekteilla ja laiminlöi muita (s. 123), mutta nämä heitot jäävät irtonaisiksi, eikä niistä kerrota sen enempää. Muuten kirja on aika estoton. Sen sivuilta voi esimerkiksi katsoa kuvaa, jossa Laurila juoksukaverinsa kanssa on tekemässä tarpeitaan kesken lenkin. Toinen isommalla ja toinen pienemmällä hädällä.
Kirjan visuaalisuus miellyttää silmää. Kirjassa on paljon isoja kuvia, joista varmasti otan inspiraatiota omiin juoksuaiheisiin kuviini. Tai ainakin aion kiikuttaa kirjan ystävälleni, joka harrastaa valokuvausta ja on ottanut kuvia blogiini. Kuvissa näyttäytyvät Helsingin monet puolet: Suomenlahden rannat, Keskuspuiston metsäpolut ja keskustan mukulakivikadut. Kaikki varmasti tuttuja lenkkimaisemia Laurilalle.
Olin kuullut, miten muut olivat lukeneet kirjan yhdeltä istumalta. Itse en ihan tähän kyennyt, mutta luin kirjan yhden illan ja aamun aikana. Maltoin nukkua yön yli, kun olin ensin silmät väsyneinä lukenut loppuun Laurilan kirjoituksen ensimmäisestä maratonistaan. Se, että kirjan lukee niin nopeasti läpi, tarkoittaa myös sitä, että teksti on melko kevyttä.
Kevyellä otteella kirjoitettu kirja vakavasta aiheesta. Syövän jälkeen alle kolmen tunnin maratoonariksi. Laurilan tarina ansaitsi oman kirjansa. Siitä olen täysin samaa mieltä. Kirjan teksti vain olisi ansainnut vielä yhden editointikerran. Sen verran siihen oli jäänyt kirjoitusvirheitä ja joitain huonosti toimivia lauseita. Puhekielen kaksoispassiivi, finglismi ja juoksuslangi pistävät silmään ja särähtävät kielikorvaan.
Hieman tahatonta komiikka sisältyy lauseeseen ”Vietin isyysvapaat samaan aikaan Hannan kanssa.” (s. 148). Juoksijan vaimo -kappaleessa aviovaimo Hanna Gullichsen toteaa, että ”Tie toistemme luokse kuoppainen ja rankka, mutta sanojensa mukaan sen arvoinen.” (s. 169) Runollisuudessaan kaunis lause, vaikka todellisuudessa siitä on vain tainnut pudota sanoja pois.
Kun juostaan looppeja (s. 63), lääkkeet potkii (s. 23), olo on eeppisen huono (s. 24), boostataan (s. 26) ja volyymi (s. 91) pistää kropan koville, tulee väkisinkin mieleen, että nämä olisi voinut uskottavuuden siitä kärsimättä korvata suomenkielisillä sanoilla. Samoin juoksuslangin viljely, kuten arkilaatu ja viikonloppulaatu (s. 111) sekä negatiivinen loppu (s. 99) aukeavat juoksuakin harrastavalle vähän pinnistellen.
Vaimo Hanna Gullichsen mainitaan koko nimellään ainoastaan kerran – kirjan takakannessa. Muuten ”Hanna” ilmestyy kirjan sivuille pelkällä etunimellään sivulla 145 ja senkin jälkeen esiintyy vain Hannana. Kirjassa vilisee myös Jarnoa, Lassea, Tuukkaa ja Erlingiä. Kun eräs kappale alkaa ”Olimme perustaneet Mäyrän, Mökön ja Nikun kanssa oman aamutreeniryhmän, …”, hetken ajan ehdin ajatella, että puhutaan koirista. Olisivatko henkilöt ansainneet kirjan sivuilla tulla esitellyksi ihan koko nimillään?
Näistä pienistä puutteista huolimatta voin suositella kirjaa juoksun ystäville ja miksi ei muillekin. Laurilalla olisi varmaan ollut muita teitä valittavana sairautensa jälkeen. Hän päätti kuitenkin katsoa, mihin hänestä on, näyttää epäilijöille ja silti säilyttää nöyrän mutta optimistisen suhtautumisen elämään. ”Valintojen maailma.” (s. 83) toteaa Laurila, enkä voisi olla enempää samaa mieltä.
LENKILLÄ 