Ajattelin ensin, että kirjoitan torstain aamulenkistäni. Mielessäni oli jo valmis otsikko: ”Aamuihminen on aamuihminen”. Se tuntui vielä töihin juostessa loistavalta idealta (mitä muuta aamuihminen voisikaan ajatella). Kun palasin iltapäivällä töistä ja kävelin juna-aseman portaita alas, tuli mieleeni vanha totuus: osa ihmisistä on aamuihmisiä ja loput heitä, jotka haluavat ampua aamuihmiset.
En alkanut pelätä henkeni puolesta. Ajattelin, että ehkä minulla on juoksusta jotain mielenkiintoisempaa sanottavaa kuin aamulenkillä näkemieni eri lintulajien luetteleminen. Jos varhaisten lenkkien ja aamujen hehkuttaminen kiinnostaa, lukekaa vaikka kirjoitukseni syksyltä 2017 ”Aamu on ihmisen parasta aikaa”.
Kävin lukemassa vanhan kirjoitukseni. Olipa rumia syksyisiä kuvia. Olen sekä aamu- että kesäihminen. En yhtään syksy- tai jouluihminen. Blogihistoriani alkuhämäristä löytyy aamulenkkejä ihannoiva kirjoitus, jossa on kesäisempiä kuvia. Sen voit käydä lukemassa täältä. Olin tuolloin kesällä 2017 Helsinki Midnight Run -tapahtuman lähettiläs.
Palaan tähän hetkeen ja kesään. Katsoin kuluvalla viikolla Netflixistä dokumentin Made to be Broken. Siinä ultrajuoksija Karl Meltzer yrittää rikkoa nopeusennätyksen yli 3000 kilometrin mittaisella Appalakkien reitillä Yhdysvaltain itärannikolla. Samana iltana tilasin lomalukemiseksi erään ultrajuoksijan omaelämäkerrallisen kirjan. Toisesta nettikaupasta laitoin tilaukseen juomaliivin.
Edellisen perusteella voisi ajatella, että olen kääntänyt katseeni ultrajuoksuun. En ole. Ellei lasketa sitä, että makasin sängyn päällä ja katsoin lumoutuneena ruudulta, kun Meltzer päivä toisensa jälkeen lähti juoksemaan. 40 peräkkäisenä päivänä, jos tarkkoja ollaan.
Olen tänä vuonna juossut maratonin, puolimaratonin ja kolme kymmenen kilometrin tapahtumaa. Niiden aikana olen miettinyt, mitä hittoa teen? Kuka käskee juosta niin, että sattuu? Maratonilla ei tullut raja vastaan, mutta siinä oli ihan tarpeeksi juoksemista.
Mitä enemmän juoksee, sitä paremmin tietää, miten keho ja mieli reagoivat matkan tekoon. Olen tarpeeksi monta kertaa juossut työmatkoja, jotta tiedän, missä kohtaa epäilen mielenterveyttäni ja missä kohtaa en enää edes ajattele matkan etenemistä.
Kumpaan tahansa suuntaan työmatkaa juoksenkin, ensimmäisenä on vastassa loiva ylämäki. Hengästyn jo alkumatkasta ja mietin, mikä juoksija oikein luulen olevani. Pian saan rytmistä kiinni ja ajaudun ajatuksiini tai maisemien tutkimiseen.
Torstaiaamuna juoksin hieman eri reittiä kuin yleensä, joten matka kului ympäristöä havainnoidessa. Kun reitille ilmestyi Munkkiniemessä raitiovaunukiskoja, piti olla erityisen valppaana.
Noin neljä viikkoa sitten juoksin maratonin. Siitä viikko eteenpäin, ja osallistuin jo Naisten Kympille. Viime viikonloppuna, kun maratonista oli kulunut kolme viikkoa, juoksin puolimaratonin. Nyt, kun kirjoittan ne tähän, huomaan, että aika paljon on tullut juostua. Samaan aikaan tuntuu, että olen laiskotellut, kun en enää treenaa juoksuohjelman mukaan.
Takaraivossa jyskyttää, että pitäisi alkaa miettiä seuraavia tavoitteita ja kaivaa joko vanha harjoitusohjelma esiin tai hankkia jostain uusi. Samalla yritän muistaa palautua kunnolla edellisiltä koitoksilta. Kesäloman alkuunkin on enää kaksi viikkoa. Mitenkähän sitä jaksaa lomalla noudattaa mitään juoksuohjelmaa?
Tällaista kuuluu tällä hetkellä juoksuharjoittelulleni. Himo tehdä kaikenlaista, suunnitella tulevia tapahtumia ja pitkiä lenkkejä etelän auringossa. Ai niin, sinä eräänä iltana tilasin netistä myös uuden pyöräilypaidan. Sitäkin täytyy ulkoiluttaa.
LENKILLÄ 