Kirja-arvostelu

Kirja-arvostelu: Markus Torgeby – Juoksijan sydän

Sisältää kaupallisen linkin.

Minulla on kehossani paino, joka ei helpota. Rauhaton olo ei hellitä enkä saa siitä oikein selvää. (s. 35)

Ruotsalaisen Markus Torgebyn kirja Juoksijan sydän (Docendo Oy 2016, 194 sivua) on nimensä mukaisesti juoksukirja, mutta kirjoittaja tekee lukemattomien juoksukilometrien lisäksi matkaa omaan itseensä. Ulkona olo rauhoittaa levotonta oloa, ja hän muuttaa yli kolmeksi vuodeksi metsään kotaan asumaan. Kaksi päivittäistä juoksulenkkiä rauhoittavat levottomia jalkoja. Puoli vuotta Tansaniassa riuduttaa hänet anorektisen laihaksi, koska hän haluaisi olla kuin afrikkalaiset juoksijat. Totuus kuitenkin on, että hän on isompi ja lihaksikkaampi, eikä nälässä eläminen saa kuin ajatuksen kulkemaan tahmeasti.

Nuorena Markus menestyy juoksijana Ruotsin tasolla. Hän osallistuu 16-vuotiaana 3 000 metrin Ruotsinmestaruuskilpailuun ja 18-vuotiaana 1 500 metrin kisaan ja menestyy. Valmentaja on vaativa, mutta Markus jatkaa harjoittelua. Juoksu auttaa kihelmöiviin jalkoihin ja levottomuuteen, jota hän tuntee lapsesta asti. Iltaisin hänen kehonsa käy joskus niin kovilla kierroksilla ja on kuuma, että hän avaa ikkunan ja sulkee patterin nukkuakseen paremmin.

Kuva, jossa juoksija juoksee kalliolla.
Kirjan takakannen kuvitusta.

Itävallan harjoitusleirillä Markus loukkaa jalkateränsä alamäkijuoksussa. Valmentaja pakottaa hänet silti juoksemaan intervalleja leirin lopuksi. Jalassa on vamma, joka vaatii lepoa. Koska hän ei voi juosta, hän lähtee reppureissaamaan Intiaan kaveriensa kanssa. Kaverit viihdyttävät itseään Intiassa helposti saatavilla olevilla huumeilla. Markus tietää kokeilemattakin, että hänen ei kannata ryhtyä samaan. Hän voisi retkahtaa.

Jotain sisällä jäytävälle levottomuudelle on tehtävä ja reissusta palattuaan Markus päättää opiskella eräohjaajaksi. Opintojen aikana hän saa idean muuttaa metsään. Kaverit ja Markus itsekin miettii, miksi hänen on aina liioiteltava kaikessa niin paljon. ”Miksi kehoni rauhoittuu, kun rasitan itseäni, palelen tai olen sopivasti nälkäinen?” (s. 146) Kaikkea edellä mainittua on luvassa metsässä vietettyjen vuosien aikana. Sormien palelua -37 asteen pakkasessa, peseytymistä purovedellä, ruoan säännöstelyä ja rahojen laskemista. Rahojen loppuessa Markus tekee keikkatöitä läheisessä palvelutalossa.

Kodassa asuminen metsän keskellä on paljolti fyysistä kamppailua, kun parta jäätyy nukkuma-alustaan kiinni tai jugurttipurkista pullahtaa ulos kuollut hiiri. Markus käy kamppailua myös päänsä sisällä: hän pelkää pimeää ja on useasti varma, että joku seuraa häntä. Hän nimeää olion kummitukseksi. Kestää kauan, ennen kuin pimeän ja ”kummituksen” pelko katoaa. Markus jatkaa päivittäisiä lenkkejään ja talvella hän hiihtää. Hän osallistuu ajoittain kilpailuihin, joissa menestyy. Trondheimin katujuoksusta hän voittaa kaksi kiloa juustoa ja saa vaihtelua ruokavalioonsa.

Kuva, jossa kirja on tasolla.
Juoksijan sydän on juoksukirja, vaikka kertoo paljon muustakin.

Kirjaa lukiessa mikään ulkoinen seikka ei oikein selitä, miksi hän on niin levoton ja menee äärimmäisyyksiin. Aivan suoraan ei sanota, mutta Tansaniassa viettämänsä puolivuotisen jälkeen hän sairastuu jonkinlaiseen syömishäiriöön. Öckerössä lähellä Göteborgia asuva perhe vaikuttaa tavalliselta, paitsi että Markuksen äiti sairastuu alle 30-vuotiaana MS-tautiin ja kuihtuu pikkuhiljaa pois. Aina kotona ollessaan Markus hoitaa äitiään kunnes tämä kuolee vain 46-vuotiaana.

Tarinalla on onnellinen loppu, vaikka Markus ei aivan tavallista perhe-elämää itse päädy viettämäänkään. Hän onnistuu kanavoimaan levottomuutensa ja tuntuu löytävän lopulta rauhan. Tiivis juoksuharrastus jatkuu ja hän myöntää auliisti puolison olevan se, joka nykyään tuo perheessä leivän pöytään.

Tarkkoja kilometrimääriä, keskisykkeitä tai tietoa treenien rytmittämisestä on turha hakea kirjasta. Markus vähät välittää nykyajan tekniikasta. Jopa kompressiosäärystimistä hänellä on tiukka mielipide: vittu mitä sukkia (s.185). Hiirien, myyrien ja muiden metsän eläimien kanssa eläneen suusta ei oikein muuta voisi odottakaan.

Kuva, jossa kirjan kirjoittaja katsoo suoraan kameraan.
Markus Torgeby on kotoisin Öckerön saarelta Ruotsista läheltä Göteborgia.

Kirjan hienointa antia on se, että joku myöntää juoksun olevan niin iso osa elämäänsä. 20 vuotta kaksi lenkkiä päivässä. Myönnän itsekin nauttivani fyysisestä väsymyksestä, jonka juoksulenkit tuovat. Ne todella auttavat rauhoittumaan, sillä olen erittäin huono vain olemaan. Kun on tarpeeksi fyysisesti väsyttänyt itseään, levottomuus ei vaivaa. Ymmärrän hyvin kirjoittajaa.

Lapsuusvuosistaan Markus kertoo, miten hänen jalkansa kihelmöivät. Koulussa ja sunnuntai-iltapäivisin kirkossa oli vaikea istua aloillaan. Kun katson sukupolvien ketjua eteen ja taaksepäin omassa perheessäni, levottoman pikkupojan elämä ei ole ollut eikä ole helppoa. Ennen sai jälki-istuntoa jalkojen heiluttelusta kirkonpenkissä, nykyään saa Wilma-merkinnän siitä, kun juttelee vieruskaverille seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa.

Reilun vuoden aikana olen lukenut melko monta juoksukirjaa. On ollut Juoksijan sielu ja Juoksijan järki. Ensiksi mainitussa käydään myös harjoittelemassa Afrikassa. Kirjassa Running with the Kenyans ei muuta tehdäkään. Juoksijan sydän menee heittämällä parhaimpien lukemieni juoksukirjojen joukkoon. Tämän rehellisemmäksi ja suoremmaksi ei kirja enää voisi tulla. Lisäksi kirjaa lukiessani mietin monta kertaa, että tämä mies on todella tehnyt ja kokenut paljon. Vieläpä sellaista, jota moni ei ole tehnyt.

Kuva, jossa on kirjan sivut auki.
Alle 200-sivuinen kirja oli nopea lukea.

Kirja on kompakti, alle 200 sivua, ja teksti koostuu hyvin paljon päälauseista. Silti siinä ehditään sanoa paljon ja ennen kaikkea päähenkilö kasvaa läpi lapsuus- ja nuoruusvuosien lähemmäs nelikymppiseksi perheenisäksi. Suorasukainen ja selittelemätön kieli on kuin päähenkilö itse.

Metsä on hiljainen. Tuli lämmittää kasvoja. Ulkona pimeä seinä. (s. 74)

Kirjan alkukieli on ruotsi ja suomennos ajoittain horjuu. Juoksuradan päällysteestä puhutaan yhdessä kohtaa tartaanina (s. 17) (tartaani=ruutukangas) ja kaksi kertaa päivässä toistuva harjoitus on treenaamista kaksinkertaisesti (s. 35). Olisin kaivannut tekstiin myös tarkempia vuosilukuja ja tietoa siitä, minkä ikäisenä Markus mitäkin teki. Mutta voi olla, että vuosilukuja ja muita numeroita ei ole pidetty tarinan pääsisältönä eikä kieltä tärkeimpänä asiana. Pääosassa on nuoren miehen itsensä etsiminen ja rauhan löytäminen. Hän päätyy elämään elämää, jonka sydämessään tuntee oikeaksi.

Tilaa kirjat netistä kirjautumalla ensin Bonuswayhin ja saa rahaa takaisin ostoksistasi!

Yksi kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s