Ehdin juosta kaksi lenkkiä kesälenkkareilla, kunnes takatalvi valtasi maan. Kävin jo keväisillä lenkkariostoksillakin. Mukaan tarttui Adidas Adizero Boston -lenkkarit ja tilasin Hoka One One Clifton 4 -kengät.
Adidas on suosikkimerkkini. Tällä hetkellä minulla on kolmet ”addut”: Supernovat pidemmille lenkeille, Adizero Adiokset lyhemmille ja nopeammille pyrähdyksille ja Tallinnasta outletista mukaan tarttuneet Cloudfoam-lenkkarit. Tarkempaa lajinmääritystä en ole viimeksi mainituista tehnyt, mutta tossut ovat toimineen paremmin kuin hyvin sisäharjoituksissa.
Uusien lenkkareiden testaaminen siirtyi vähempilumiseen aikaan, kun 2. pääsiäispäivä valkeni lumipyryssä. Aurausautot olivat kotikadullamme heti aamupäivällä. Heilun lapion kanssa terassilla kahteen otteeseen päivän aikana. Samalla terassilla, jossa lauantaina söimme kevään ensimmäiset grilliruoat auringonpaisteessa.
Pitkäperjantaina juoksin yhteislenkin Vantaalla (lue lisää täältä). Kahden lepopäivän jälkeen piti maanantaina päästä juoksemaan. Luulin jo saaneeni jättää jäähyväiset Icebug-nastalenkkareille, mutta ne piti jälleen kaivaa esiin. Olen ostanut ne talveksi 2012/2013 ja aion päivittää kengät uusiin.
Urheiluliikkeen myyjä oli havainnut heikon kohtani, ja yritti myydä minulle vielä uudet Icebugit Adidaksien ja Hokien lisäksi. Minun onneni ja urheiluliikkeen epäonni, että malleja ja kokoja oli enää niukasti jäljellä, eikä kauppoja tullut. Kuka olisi uskonut, että huhtikuussa on pääkaupunkiseudullakin vielä kadut lumessa ja osin myös jäässä.
Nastalenkkareiden lisäksi talvivarustuksestani oli mukana villasäärystimet, joita olen innostunut tänä talvena käyttämään. Juoksin osin auraamattomilla kevyenliikenteenväylillä, joissa lunta oli nilkkoihin asti. Säärystimet tulivat siis tarpeeseen. Lisää säärystininnostuksestani voit lukea postauksesta Nilkat piiloon! Mainittakoon, että kirjoituksen jälkeen olen neulonut vielä yhdet säärystimet itselleni.
Vaikka lunta oli maassa ja maisemat varsin talviset ollakseen huhtikuu, ei ollut kovin kylmä. Niinpä juoksin ohuissa juoksutrikoissa ja puin päälleni vedenpitävän takin. Lontoon reissulta syksyllä mukaan tarttuneen Uniqlon takin parhaita puolia ovat teipatut saumat ja kunnon huppu. Kiristin hupun kasvojen ympärille, laitoin kuulokkeet korviin ja sulkeuduin omaan maailmaani.
Ehdin puolentoista tunnin lenkin aikana kuunnella kaksi jaksoa Another Mother Runner -podcastia. Yhdysvaltalaisen Sarah Bowen Shean luotsaamat podcastit alkavat aina small talkilla ja kuulumisten vaihdolla muiden keskustelussa olevien kanssa. Eli jos klikkaat podcastiin ja alat ihmetellä, johdattiko linkki väärään ohjelmaan, ei hätää. Kunhan hän alkaa puhua juoksusta, muuttuu keskustelu mielenkiintoiseksi.
Ensimmäisessä kuuntelemassani jaksossa vieraana oli Alex Hutchinson, joka on tänä vuonna julkaissut kirjan Endure: Mind, Body, and the Curiosly Elastic Limits of Human Performance. Hän puhui Sarahin kanssa siitä, millaista positiivista ja negatiivista self talkia juoksija voi suorituksen aikana päässään jutustella ja mikä vaikutus sillä on juoksemiseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut samasta aiheesta postauksessa Mitä mielessä liikkuu?
Esimerkkinä he käyttivät kuumuuteen suhtautumista. Se ei olisi voinut olla kauempana lumisateisesta huhtikuun illasta Suomessa. Ajatukseni kuitenkin kääntyivät jo elokuussa juostavaan Helsinki Marathoniin, jolle nytkin olin treenaamassa. Mietin, että toivottavasti elokuussa ei ole kovin kuuma. En pidä kuumassa juoksemisesta. Kuuntelin siis jutustelua mielenkiinnolla eteenpäin.
”Often our expectations of how it’s going to feel is worse than how it actually is.” totesi Alex Hutchinson viitateen kuumassa ilmassa juoksemiseen. Hän kertoi kahdesta tutkimuksesta, jossa pyöräilijät polkivat pyörää lämmitetyssä huoneessa. Positiivista self talkia harrastaneet suoriutuivat samoissa olosuhteissa paremmin kuin ne, jotka manasivat mielessään kuumuutta. Toisessa tutkimuksessa osalle lämmitetyssä huoneessa pyöräilijöille oli valehdeltu huoneen lämpötila ja heidän oman kehonsa lämpötila. Lämpötila oli todellisuudessa korkeampi. He suoriutuivat paremmin kuin ne, jotka tiesivät huoneen ja kehonsa todellisen lämpötilan.
Alex Hutchinson kuitenkin muistutti, että kuumuuteen on suhtauduttava varovaisuudella. Vaikka kehomme ja aivojemme mekanismit ovat hyviä suojelemaan meitä vahingoittamasta itseämme (emme esimerkiksi pysty noin vain juoksemaan itseämme tajuttomiksi, vaikka yrittäisimme), kuumuudessa emme ole niin hyviä arvioimaan tilannetta. Siksi juoksutapahtumissa lääkintäpisteet ovat kuumalla ilmalla täynnä epäonnisia juoksijoita.
Alex Hutchinson kehotti muuttamaan pään sisäistä puhetta. Positiivinen self talk auttaa suoriutumaan paremmin. Sen sijaan, että hokee ”On liian kuuma.” tai ”Alan pian kiehua.”, pitäisi vain todeta annettu olotila ja kisassa juosta sen mukaan. Lähteä hitaammin matkaan ja huolehtia nesteytyksestä. Hän muistutti, että vaikka emme sitä tiedosta, aivot tekevät laskelmia siitä, miten esimerkiksi vauhti pitää suhteuttaa vallitseviin olosuhteisiin. Laskelmat onnistuvat sitä paremmin, mitä vähemmän panikoimme.
Toinen jakso, jonka lenkin aikana kuuntelin, oli hieman ontuva mainos Chryslerin Pacifica Hybridistä. Koko podcast-jakso oli nauhoitettu autossa, jolla viisi henkilöä matkusti San Franciscoon. Hei, tänne hybridiin mahtuu viisi aikuista ja heidän matkatavaransa! Miten hieno peruutuskamera tässä onkaan! No, kuuntelin senkin jakson ja näin mielessäni Golden Gate Bridgen. Ainakin sain ajatukset muualle lumisista maisemista.
Nastakengät, villasäärystimet ja ympäröivän maailman sulkeminen hupun ja korvanappien ulkopuolelle olivat selviytyiskeinoni takatalvesta. En ollut ennalta suunnitellut reittiä, lenkin pituutta tai asettanut vauhtitavoitetta. Matkaa kertyi 14 kilometriä ja aikaa kului 1,5 tuntia. Tahti 6:27 min/km ei päätä huimannut, mutta kaikki juostut kilometrit tuovat lähemmäksi haavetta jaksaa juosta maaliviivan yli elokuun maratonilla. Siihen mennessä lumi on varmaan jo sulanut pois.
PS. Kaikki postauksen kuvat on otettu lenkillä 2.4.2018.
Tutustu Helsinki City Running Dayn hyväntekeväisyyssivuuni täältä
LENKILLÄ 