Avaan Alexandra Heminsleyn kirjan Running Like a Girl sivulta 125:
”In endurance running there is a fine line between gritty courage and downright dumb-ass bravado.”
Hölmöilyn ja sisukkuuden välinen raja on häilyvä. Tiedät, mitä tulisi tehdä, mutta valitset toisin. Järjen ääni ei tavoita.
Tarja Virolainen kirjoittaa kirjassaan Juoksijan sielu s. 170 (lue arvostelu täältä), mitä näki lääkintäteltassa saavuttuaan maaliin New Yorkin maratonilla muutama vuosi sitten. Teltassa makoili juoksijoita oksentaen ämpäriin ja osalla oli tippaletku kädessään.
”Minua nauratti ajatus siitä, ettei tämä suoritus ollut kovin tervehenkinen, jos asiaa mittasi loukkaantumisten ja jälkiseurausten kautta.”
Oma esimerkkini hölmöilystä oli lähteä maratonille heti vatsataudista toivuttuani. Sen perusteella, mitä lääkäri-ystäväni oli noroviruksesta kertonut (vatsatauti suoraan helvetistä), olin sairastunut juuri siihen. Oli vuosi 2016 ja olin tammikuun lopulla aloittanut neljän ja puolen tunnin aikaan tähtäävän maratonohjelman noudattamisen. Helsinki Spring Marathon oli huhtikuun lopulla, ja alle viikko ennen h-hetkeä sairastuin.
Kirjassaan Raskas askel (lue arvosteluni kirjasta täältä) Matti Riekki toteaa sivulla 85:
”On riipaisevaa, että juuri pari kolme viimeistä viikkoa, jolloin harjoittelu kevenee kohti kisaa, on se hetki, jolloin flunssavirukset ja muut epelit yleensä iskevät.”
Maratonilla juoksin tasaisia kilometriaikoja ja olin maalissa ajassa 4:39. Vasta jälkeenpäin olen ajatellut, millainen stressi elimistölle oli juosta maraton vain kahden toipilaspäivän jälkeen.
Alussa lainaamani Heminsleyn lause liittyy tilanteeseen, jossa hän sairastuu nielurisatulehdukseen ja pohtii, voisiko siitä huolimatta juosta maratonin. Hän päättää juosta, mutta jatkoon toteaa, että mieluiten kuitenkin pysyisi elävien kirjoissa. Lue kirjan koko arvostelu täältä.
Keväällä 2016 muutama viikko maratonin jälkeen sairastuin taas. Minä, joka en yleensä sairasta. Jälkeenpäin on helppo nähdä, että laitoin elimistöni koville tuona keväänä. Viikko ennen HCR:ää heräsin kovassa kuumeessa äitienpäivän aamuna. Olin 300 kilometrin päässä omasta kodistani, mutta hyppäsin auton rattiin melkein 39 asteen kuumeessa. Hölmöilyä sekin. Ihminen kykenee melkoisiin suorituksiin, kun on pakko.
Elättelin toiveita, että parantuisin ja pääsisin juoksemaan puolimaratonille. Monta päivää kestänyt kuume sai nöyrtymään ja toteamaan, että juoksutapahtuma oli jätettävä väliin. Silloin harmitti, mutta jälkikäteen katsottuna se oli ainoa oikea vaihtoehto. En hölmöillyt.
Tänä keväänä jouduin jättämään heti kauden toisen juoksutapahtuman väliin itsepintaisen lihaskivun vuoksi. Olen päätellyt, että oikea jalkani ei pitänyt liian nopeasta uusien lenkkarien käyttöönotosta. Se kipuilee epämääräisesti lonkasta ja reiden yläosasta.
Perjantai-iltana olin jo pukenut vaatteet päälleni lähteäkseni Espoon iltajuoksuun juoksemaan 14 kilometrin matkan. Koska jalka ei ollut täysin kivuton, tein ratkaisun pitkin hampain: jään kotiin. Myöhemmin sängyllä maaten ja jalkaa kaurapussilla hautoen tajusin tehneeni oikein. En lähde juoksemaan ennen kuin jalka on taas kunnossa.
En tiedä, oppiiko kokemuksistaan vai hämärtyykö rohkeuden ja tyhmyyden raja entisestään juoksuharratuksen jatkuessa. Joskus tauti tai vamma nujertaa niin alas, että tyhmempikin tajuaa hiljentää tahtia. Minulle kävi niin loppuvuodesta 2016.
Sairastuin keuhkokuumeeseen, joka ei lähetenyt paranemaan tavallisilla antibiooteilla. Vasta suoraan suoneen tiputettu antibiootti sai tulehdusarvoni laskemaan ja aloin palata elävien kirjoihin. Tuolloin oli pakko vain todeta tilanne ja maata sängyssä, kunnes jalat taas kantoivat. Saatiinpa minutkin lepäämään joskus.
Ehkä olen sittenkin jotain oppinut. Tyhmästä päästä saa kärsiä koko kroppa. Pysähdy tai sinut pysäytetään. Nyt iloitsen lähestyvästä kesästä, lämmöstä ja auringonvalosta. On tätä jo odotettukin!
LENKILLÄ 