juoksu

Maltanko kuunnella järjen ääntä?

Valmennus saatu blogin kautta.

Valmentaja sanoo, mitä minun pitää tehdä, mutta myös sen, mitä minun EI pidä tehdä. Ira Hassinen (löydät hänet Facebookista nimellä Valmentaja Ira) on valmentanut minua alkuvuoden kohti toukokuussa juostavaa Helsinki City Maratonia. Kun on valmis juoksuohjelma, maratonharjoittelu on suorastaan naurettavan helppoa. Juoksen ohjelmaan merkityt harjoitukset ja se on siinä.

Kun aloitimme Iran kanssa valmennusyhteistyön, hänen ensimmäiset sanansa olivat ”Nyt treenataan järkevästi”. Kerroin lähtötilanteeni eli vuonna 2018 vaivanneen lonkan rasitusvamman. Ira tosin tiesi sen jo ennalta, koska olimme tutustuneet pyöräilyn merkeissä. Pyöräilyn pariin meidät oli ohjannut juoksusta tulleet rasitusvammat.

Olen siis itse pyytänyt ohjelmaa, jossa viimevuotinen vamma otettaisiin huomioon. Niinpä viikkoon on kuulunut pyöräilyä, salikäynti ja muuta peruskestävyysharjoittelua kuin juoksua. Pisimmät lenkit ovat olleet vain reilun 20 kilometrin mittaisia, mitä vastaan olen vähän mielessäni pullikoinut. Miten jaksan juosta maratonin?

Valokuvaaja Jenni Somervalli
Housut ja kengät saatu Lidl. Kuva: Jenni Somervalli

Ensimmäisen maratonin juoksin aika lailla tarkalleen kolme vuotta sitten Helsinki Spring Marathonilla. Tuolloin pisin harjoitteluaikana juoksemani lenkki oli reilu 25 kilometriä. Sillä jaksoin maratonin aivan hyvin. En kävellyt muuten kuin juomapaikoilla. (Muistan vieläkin edelläni juosseet kaksi naista, jotka ”kiireisinä” heittivät muoviset juomamukit tienpientareelle. Jos maratonin juoksee neljään ja puoleen tuntiin, ehtii pysähtyä juomaan ja laittamaan mukit roskikseen.)

Nyt, kun kevät on yhtä flunssaa lukuun ottamatta mennyt nappiin, ymmärrän, miksi liian pitkiä lenkkejä ei ole ollut ohjelmassa. Järkevä treenaaminen on säästänyt minut rasitusvamman uusimiselta ja uusilta rasitusvammoilta. Jos juoksisin ylipitkiä lenkkejä, kestäisi niistä vastaavasti palautua pitkään. Ja siitä taas kärsisi muu harjoittelu.

Valokuvaaja Jenni Somervalli
Olen flunssasta toipuessani harrastanut kevyttä liikuntaa, kuten metsässä kävelyä. Kuva: Jenni Somervalli

Olen viimeisen kahden viikon aikana juossut vain kaksi lenkkiä ja huomaan, että mihinkään ei satu. Kun harjoittelee monta kertaa viikossa, aina jossakin tuntuu vähintään lihaskipua ja rasitusta. Siihen tottuu ja pienistä kolotuksista siellä täällä tulee uusi normaali. En tarkoita, että olisin aina jostain ”rikki”, vaan vetotreenien jälkeen voi olla reisilihakset pari päivää kipeinä tai pitkän lenkin jälkeen pohje jumissa. Juttuja, jotka tulevat ja menevät.

Valmentajan kieltoja on vaikeampi noudattaa kuin käskyjä. Jo mainitsemani Helsinki Spring Marathon on jälleen viikonloppuna. Ehdin haaveilla, että juoksen pitkän lenkin tapahtuman puolimaratonilla. Ihan rauhallisesti. Tai en ainakaan vauhtikestävyyssykkeillä. En ehkä kokonaan. Ehkä vähän lopussa…

Sen verran minulla oli järkeä päässä, että kysyin Iralta mielipidettä suunnitelmastani. Hänen vastauksensa oli, että nyt flunssan jälkeen voin korkeintaan mennä juoksemaan tapahtumassa kymmenen kilometriä ja senkin hölkkävauhdilla. Teki mieli olla tottelematon, mutta järki voitti omassakin päässä.

Valokuvaaja Jenni Somervalli
Kuva: Jenni Somervalli

Helsinki City Marathoniin on aikaa enää viisi viikkoa. Flunssa katkaisi vähän ikävästi hyvin sujuneen harjoittelun, mutta tilanne ei todellakaan ole toivoton. Kunhan en itse pilaa tilannetta ja lähde sooloilemaan mielihalujeni perässä. Tässä kohtaa tuntuu hieman tylsältä painaa jarrua, mutta liian kovalla treenillä – jollainen puolimaraton koleassa kevätsäässä varmaankin olisi – voin vielä pilata kaiken.

Kuuntelen juuri äänikirjana Daniel Kahnemanin teosta Thinking, Fast and Slow. Viittasin kirjan kirjoittajaan tässä postauksessa. Yksi Kahnemanin ajatus on, että toisten virheet on helpompi huomata kuin omansa. Kyse ei ole raamatullisesta ajatuksesta, että näkee roskan toisen silmässä mutta ei hirttä omassa silmässään. Kyse ei myöskään ole kenenkään paremmuudesta tai huonommuudesta ihmisenä, vaan yksinkertaisesti siitä, että omaan ajatteluun ei voi aina luottaa. Se on erehtyväinen.

Kysyn usein lähipiirini ihmisiltä heidän mielipiteitään. Oli kyse sitten uuden työpaikan hakemisesta, kulmakarvojen microbladingistä tai minulle ehdotetusta blogiyhteistyöstä. Helposti innostuvana ihmisenä olen jo suuna päänä menossa kohti uusia juttuja, mutta onneksi lähipiiristä löytyy usein se järjen ääni, joka saa minutkin painamaan jarrua.

Ystävän tai perheenjäsenen kanssa asian puiminen auttaa näkemään tilanteen ulkopuolelta ja silloin itsekin huomaa omat virheensä – tai sen, että on vaarassa tehdä virheen. Omaan ajatteluun ei aina todellakaan voi luottaa. Usein jo yksi nukuttu yö auttaa näkemään asiat uudessa valossa.

Kuva: Jenni Somervalli

Valmentajan – tai kenenkään muunkaan – ei ole tarkoitus katkaista unelmilta siipiä ja vetää kohti maata. ”Unelmoi ja lennä, hukkaan et voi mennä.” lukee eräässä postikortissa, jonka olen kiinnittänyt työhuoneeni seinään. Hölmö ei kuitenkaan tarvitse olla.

Lue myös: Hölmöilyä

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: