Liike on usein parempi lääke kipuun kuin täyslepo. Väsynyttä oloa kehotetaan hoitamaan sillä, että pukee lenkkarit jalkaan ja lähtee ulos. Liikunnan uskotaan ehkäisevän masennusta. Kehotetaan liikkumaan ”kivun rajoissa”. Ovatko asiat näin yksinkertaisia? Sitä pohdin tässä blogikirjoituksessa.
Kokonaisrasitus
Kamppailen usein sen kanssa, milloin väsymystä kannattaa hoitaa levolla, milloin liikunnalla. Satojen juostujen lenkkien perusteella tiedän, että yleensä juoksu piristää. Treenin pitää olla oikein ajoitettu: ennen rankkaa treeniä on täytynyt palautua edellisestä ja olla syönyt riittävästi. Pitkälle viikonloppulenkille ei voi lähteä, jos yöunet ovat jääneet vähiin.
Perhe-elämän pyörteissä en pysty optimoimaan nukkumistani ja muuta lepoa. Täysipäiväinen työ, kolme kouluikäistä lasta, kotityöt ja ystäviäkin olisi mukava joskus nähdä. Väsyn velvollisuuksista. Jos olen väsynyt ja käyn ylikierroksilla, on parempi levätä.
Jokaisen tulisi ottaa huomioon kokonaisrasitus. Ihminen on olento, joka valmiiksi rasittuneena haalii uutta tekemistä: alkaa opiskella, aloittaa uuden harrastuksen tai yrittää laittaa elämänsä kerralla kuntoon.
Yksi tällainen erhe on ottaa kunnianhimoinen treeniohjelma ja ajatella, että sen avulla koko elämä tulee järjestykseen. Lopputulos on, että arki on entistä enemmän solmussa, kun yrittää sovitella treenit kiireiseen elämään.
Olen joskus herännyt yöllä hikilammikosta ja jälkeenpäin tajunnut, että lepo olisi ollut parempi vaihtoehto kuin liian rankka treeni illalla. Virheistään oppii.
Lempeät harjoitukset ja minitreenit
Kolme lastamme syntyivät kaikki kahden vuoden välein. Totuin liikkumaan paljon heidän kanssaan. Onni oli omistaa vain yksi auto, jolla mies usein ajoi työpaikalle ja minä jäin työntämään vaunuja. Talvella vedin usein pulkkaa tai kahta perässäni. Kävelin joka paikkaan.
En osaa ajatella kävelylenkkejä tai lasten kanssa ulkoilua treeninä. Kävelemme lähikauppaan tai puistoon, samoilemme metsässä ja talvella luistelemme ja hiihdämme. Kun syksyllä noudatin Juoksuopiston puolimaratonille tähtäävää juoksuohjelmaa, huomasin, että ohjelmassa kävelylenkit oli merkitty harjoituksiksi. Voisin kutsua niitä lempeiksi harjoituksiksi. Ne ovat hyvää palautumista henkisestä ja fyysisestä rasituksesta.
En ole selvinnyt juoksuharrastuksesta ongelmitta. Ensimmäisen maratonin jälkeen vasenta jalkaterää vaivasi vaihteleva kipu. Menin itse asettamani diagnoosin kanssa työterveyshuoltoon, mutta kivun syyksi paljastui jalkaterän lihasten heikko kunto. Fysioterapeutti käski minua vuorotellen nostamaan vasemman jalan isovarvasta ja muita varpaita. Seuraavaksi hän käski liikuttamaan vasemman jalan isovarvasta oikealle. En meinannut selvitä niin helposta tehtävästä. Tuntui, että varpaat eivät tottele käskyjäni.
Liike oli lääke jalkaterävaivaan. Kivut hävisivät jumpalla ja muun muassa varpaille nousulla. Suosittelen kaikille juoksijoille varpaiden harottamista, nilkkojen pyörittelyä tai pyyheen rypistelyä jalkapohjilla. Minitreeniä voi tehdä televisiota katsellessa tai hampaita pestessä. Varpaille nousuun käytän hyväkseni portaita tai muita sopivia reunoja.
Liike on lääke
Viime kesänä kohtasin juoksuharrastukseni tähän mennessä suurimman haasteen. Olin lähes kaksi kuukautta juoksematta lonkkakivun vuoksi. Silloin en mennyt valmiin diagnoosin kanssa osteopaatin luo vaan toivoin, että hän naksauttaisi kivun pois. Ei se tietenkään niin mennyt. Sain jumppaohjeita, joilla kipu alkoi helpottaa ja keho löysi oikeanlaiset liikeradat.
Kun rasitusvamma oli kipeimmillään, jopa kävely sattui. Osteopaatti kehotti kävelemään kivusta huolimatta. Kipu ei tietenkään saanut olla liian kovaa. Niinpä tein kävelylenkkejä, vaikka hieman sattui ja aloin juosta, vaikka minusta tuntui, että olin unohtanut, miten juostaan.
En halua kehottaa ketään juoksemaan kipujen kanssa. Parempi selvittää ammattilaisen kanssa, mistä kiikastaa. Kipu voi kieliä jostain vakavasta, joka pitää hoitaa, tai sitten se häviää jumpalla ja sopivalla rasituksella.
Nothing tastes as good as being fit feels
Miten paljon olette kuulleet, että ”Urheilija ei tervettä päivää näe”? Raivostuttavaa. Toki harmittaa olla töistä sairauslomalla sen vuoksi, että on juossut itsensä työkyvyttömäksi. Muutoin liikunta tuo minulle lisää terveyttä. En juuri koskaan sairastu flunssaan, nukun hyvin ja (toivottavasti) olen tuottelias työntekijä.
Tavoitteeni on olla hyvässä kunnossa vielä vuosikymmenten ajan. En voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta se ei voi olla syy lyödä läskiksi. Haluan jaksaa tehdä asioita, kuten nyt tunnen jaksavani. Liikunnalla on siinä mielessä minulle välinearvoa – keino saavuttaa jotain.
Juoksulla on myös itseisarvoa: teen sitä sen itsensä vuoksi, koska nautin juoksusta. Ainakin enimmäkseen. Aivan viime vuosina harjoittelustani on tullut tavoitteellisempaa. Se tuo merkityksellisyyttä tekemiseen. Juoksu ei ole päämäärätöntä harhailua, vaan sillä on suunta: kohti parempaa kuntoa ja parempia tuloksia.
Miksi rikomme itsemme?
Juoksutauon aikana ehdin miettiä asiaa. Kirjoitin siitä postauksiin Juoksijan perfektionismi ja Hölmöilyä. Olen taipuvainen uskomaan teoriaan, jonka mukaan vaiensin kehoni viestit. En suostunut kuuntelemaan, mitä sillä oli sanottavaa. Olin niin kuuro, että viestit eivät tavoittaneet tajuntaani. Kuulostaa uskomattomalta, mutta jätin kipuviestit niin huomioimatta, että luulin, että niitä ei ollut olemassakaan. Kunnes kävelykin sattui.
Tai sitten olemme vain hölmöjä ja toistamme vanhoja virheitä kerta toisensa mukaan. ”Sillä se lähtee millä on tullutkin”. Yeah right. Facebookin keskusteluryhmässä joku kysyy, lähteäkö juoksemaan puolimaratonia, vaikka penikat ovat kipeät ja arat. Tulee neuvoa jääpaloista, hieronnasta ja särkylääkkeistä. Joku yrittää varovasti sanoa, että mitä jos jättäisit väliin.
En halua olla moraalisaarnaaja. Voin nähdä itseni hieromassa jalkoihini jääpaloja, syömässä maksimimäärät särkylääkettä ja toivomassa kädet kyynärpäitä myöten ristissä parasta. Hölmö minäkin olen ollut.
Mikä onkaan lopputulos?
Juoksijoissa on varmasti vähemmän niitä, jotka jäävät voivottelemaan sängyn pohjalle liikkumattomana, kun jonnekin sattuu. Ellei ole pakko, kuten minulla loppuvuonna 2016. Keuhkokuume väänsi kanssani kättä kunnes annoin sen peitellä minut petiin kahdeksi viikoksi. Hävisin väännön. Oli aika rauhoittua ja lähteä uuteen nousuun parannuttuani.
En haluasi tehdä tästä sairauskertomusta, mutta 2010-luvun alussa minulla oli outoja toispuoleisia puutumisoireita. Neurologi pisteli terävällä neulalla ja laittoi magneettikuvausputkeen. Päässä ei mitään tai ei ainakaan mitään vikaa. Toiselta lääkäriltä sain lähetteen fysioterapiaan. Puutumisoireet lähtivät sillä. Liike oli lääke.
Toistaiseksi lääkitsen itseni sopivalla määrällä liikuntaa. Jään sohvan pohjalle silloin, kun uskon sen piristävän paremmin kuin rääkkitreeni. Mikään mittari ei kerro, kumpi pitää valita. Kokemuksen kautta oppii tuntemaan itsensä parhaiten ja osaa tehdä oikean valinnan. On myös hyvä muistaa, että kunto kehittyy levossa. Levätessäkin voi tehdä työtä kehityksen eteen.
LENKILLÄ 
Oman kehon kuuntelu on yksi tärkeimmistä asioista liikunnassa. Itsekin olen oppinut sitä kokemusten kautta. Monet eivät ymmärrä kuormituksen yksilöllisyyttä. Ja on nimenomaan tärkeä oppia tuntemaan oma jaksamisen taso sekä ottaa huomioon kaikki kehoa kuormittava aktiviteetti. Oli se sitten salitreeni tai opiskelu 🙂 Hyvä teksti!
TykkääTykkää