Joskus minut valtaa hetkeksi pakokauhu, kun palaan etelän lomalta Suomeen. Samanlainen kuin kesän päättyessä, jolloin tajuaa, että pimeys ja kylmyys hiipivät luoksemme vääjäämättä. Pidän lämpimästä.
Olin ollut kahden viikon lomalla Italiassa. Paluumatkalla lentokoneessa katsoin ruutua, joka näytti koneen sijainnin Euroopan yläpuolella. Tuntui, että edessä oli määrittelemättömäksi ajaksi langetettu vankeus kylmässä pohjolassa. Ajatus haihtui kuitenkin pian.
Tällä kertaa oli ihana päästä seikkailujen jälkeen kotiin. Yöllä puoli kahdelta odotin muun perheen kanssa bussia Helsinki-Vantaan lentokentällä ja yritin päätellä, onko taivaanrannan kajastus auringonnousu vai -lasku. Ihana Suomen yötön yö!
Kahden viikon loma oli sujunut hyvin. Ei tarvinnut viedä ketään sairaalan ensiapuun (been there done that) tai kenenkään omaisuutta ei varastettu (lue lisää täältä). Ehdin jo ajatella, että selvisimme kommelluksitta. Ei aivan.
Perjantaina lähdimme Gardajärveltä. Koska paluulento oli myöhään iltapäivällä ja huone piti luovuttaa jo aamulla, päätimme kuluttaa aikaamme kiertämällä järven autolla. Ensimmäinen särö lomaidylliin tuli, kun perässä roikkunut skootterikuski ei ehtinyt reagoida jarrutukseemme, vaan kolautti ajokkinsa päin vuokra-Fordin takapuskuria.
Onni onnettomuudessa, sillä auto ja kaikki osapuolet säilyivät vahingoittumattomina. Hetken aikaa ehdin ajatella, tässäkö päivä nyt meni liikenneonnettomuutta selvitellessä. ”Sorry, sorry!”, toisti italialainen skootterikuski, ja pääsimme jatkamaan matkaa. Reitti Gardajärven ympäri oli upea. Pohjoisessa jylhät – paikoitellen lähes pystysuorat – vuoret reunustivat kimmeltävää järveä.
Kun on liikaa aikaa, tulee helposti kiire. Gardajärvi hävisi maisemista, ja mutkitteleva vuoristotie muuttui autostradaksi. Kello oli tukevasti iltapäivän puolella. Ohitimme Veronan, ajoimme kohti Padovaa ja sieltä kohti Venetsian kenttää. Tällöin roomalainen jumalatar Fortuna puuttui peliin. Matkalla oli kaksi eri liikenneonnettomuutta, joiden vuoksi kolmikaistainen autostrada ruuhkautui ja liikenne kulki kävelyvauhtia useiden kilometrien ajan.
Katselin itäeurooppalaisten rekkojen loputonta letkaa oikeanpuoleisella kaistalla ja poukkoilevia henkilöautoja kahdella muulla. Kännykän näytöltä tuijotin navigaattoriin piirtyvää punaista viivaa merkkinä ruuhkautuneesta tiestä. Olimme alle 50 kilometrin päässä lentokentästä ja lentokoneen lähtö läheni pelottavasti samalla, kun seisoimme autoinemme ruuhkassa.
Vaikka kaistojen lopulta avautuessa ajoimme kovaa vauhtia kohti kenttää, jätimme vuokra-auton tankkaamatta ja painelimme juoksujalkaa check-in -tiskille, myöhästyimme kymmenellä minuutilla. Viereisen tiskin virkailija totesi vain, että ”Sorry madame, you have to go to the ticket counter.” Lipputiskillä harmaapäinen mies tutki tietokonettaan ja tarjosi lentoja Moskovaan.
Päätimme jäädä yhdeksi yöksi Italian Mestreen. Varasimme itse netistä hotelliyön ja seuraavalle päivälle suorat lennot Helsinkiin. Yllättävästä matkan käänteestä pöllähtäneenä menimme hotellille, haimme läheisestä Lidlistä iltapalaa ja jäimme huoneeseen katsomaan MM-jalkapalloa. Seuraavan päivän vietimme tutustumalla Mestren kaupunkiin. Lennon lähtö viivästyi vielä kahdella tunnilla, joten olimme lentokentällä viisi tuntia etuajassa. Emmepä myöhästyisi itse tällä kertaa.
Kun viimein lauantai-iltana istuin lentokoneessa matkalla Suomeen, luin Alex Hutchinsonin kirjaa ”Endure”. Sivulla 9 hän muistuttaa, että kestävyyttä tarvitaan muussakin kuin maratonin juoksemisessa. ”It’s also what enables you to keep your sanity during a cross-country flight crammed into the economy cabin with a flock of angry toddlers.”
Finnairin Airbusin matkustamoon tarvittiin vain yksi taapero, jonka raastava itku nousi äänimaailman ykköseksi. Kolmen lapsen äitinä tunsin lähinnä myötätuntoa itkevää lasta ja tämän äitiä kohtaan, mutta käytävän toisella puolella selvästikin tarvittiin vielä kestävyysharjoitusta. Nuori nainen päästi tuskastuneita äännähdyksiä, kun lapsen itku muutaman rivin päässä vain jatkui ja jatkui.
Venähtänyt kotimatka vaati myös fyysistä jaksamista. Mietin, että huonommassa fyysisessä kunnossa yksi ylimääräinen päivä olisi käynyt rankaksi. Hotellihuone piti luovuttaa jo aamupäivällä, ja lauantaipäivän vietimme kaupungilla kävellen. Reppu painoi, koska en viitsinyt mm. jättää kannettavaa tietokonetta hotellin säilytykseen. Matkalaukkuja piti raahata lentokentällä, ja vasta puoli kolmelta aamuyöstä sain viimein painaa pään tyynyyn omassa sängyssä.
En ollut hetkeen ollut niin iloinen Suomeen ja kotiin pääsystä. Kuuden tunnin yöunien ja kolmen pyykkikoneellisen jälkeen matka jatkui maalle. Istuin autonratissa reilu kolme tuntia ja katselin kaunista kotimaatamme. Lomaa on jäljellä vielä kolme viikkoa, ja yhden niistä vietän lapsuudenkodissani. Suunnitelmissa ja sukulaisten tapaamista ja tietenkin liikuntaa.
Sain Suomen Urheiluhierontakeskuksen osteopaatilta ohjeet jatkoon. Ensimmäisellä viikolla Suomessa voin ottaa ohjelmaan puolen tunnin juoksulenkit kahdesti viikossa, sitä seuraavalla viikolla 45 minuutin juoksulenkit (mikäli kaikki sujuu hyvin) ja viimeisellä lomaviikolla saan kokeilla vauhtileikittelyä. Näiden lisäksi kahdesti viikossa kävely/juoksulenkit, pyöräilyä sekä lihaskuntotreeni kolmesta neljään kertaa viikossa. Kyllähän tässä lomalla pitää ollakin, että kaiken tämän ehtii! Kirjoitan oman postauksen myöhemmin treeneistä, joilla minut on saatu takaisin juoksukuntoon.
Osteopatiakäynnit saatu blogin kautta.
LENKILLÄ 