Kirjan The Way of the Runner (Faber & Faber 2015, 341 sivua) on kirjoittanut Adharanand Finn. Finn on innokas juoksun harrastaja ja hän on kirjoittanut juoksusta moniin lehtiin. Aikaisemmin häneltä on ilmestynyt kirja Running with the Kenyans, jossa hän hakee vastausta maailman nopeimman kansan salaisuuteen. Voit lukea arvosteluni kirjasta täältä.
Kirjassa The Way of the Runner Finn matkustaa perheineen puoleksi vuodeksi Japaniin. Konsepti on sama kuin paneutuessaan kenialaiseen juoksukulttuuriin. Finn matkustaa paikanpäälle ja pyrkii mukaan juoksupiireihin. Koska hän on juoksija itsekin, hän haluaa päästä paikallisten kanssa harjoittelemaan. Tarkoituksenaan hänellä on selvittää, miksi Japanissa juoksu on suosittu harrastus (myös ammatti) sekä miksi maassa on niin paljon hyviin aikoihin kykeneviä juoksijoita.
Ennen kirjan lukemista en edes tajunnut, että Japani on niin kova juoksumaa ja juoksu maassa yleinen harrastus. Finn erittelee tähän monia syitä: vuosisatoja vanha ekiden-perinne, joka on eräänlaista viestijuoksua, harrastusta tukevat yritykset ja kulttuuri, joka kannustaa kovaan työhön – myös juoksuharjoittelussa.
Otin kirjan mukaani Italian lomalle ja luin sen siellä. Ennen kuin aloitin lukemisen, huomasin, että kirjoittaja oli vain päivää minua myöhemmin käynyt Venetsiassa (Venetsian päiväretkestä voit lukea täältä). Olisipa ollut hienoa tavata ”the writer”, ajattelin.
Mietin, mitä olisin kysynyt Finniltä, jos olisin tavannut hänet. Ensimmäinen mieleeni tullut asia oli se, miten hänen perheensä ja etenkin vaimonsa jaksaa lähteä miehensä reportterimatkoille mukaan. Japanissa mukana olivat vaimo, kaksi kouluikäistä tyttöä ja leikki-ikäinen poika.
Kirjan alkuteksteissä Finn vastaa kysymykseeni. En ole ainoa, joka asiaa on pohtinut, vaan se on ollut lähes kysytyin asia Finniltä. Hän vastaa, että hänen vaimonsa on seikkailijaluonne. Vaimon idea oli matkustaa Japaniin junalla. Englannista junalla Japaniin matkustaminen vei Finnin perheineen myös Suomeen. Suomesta perheellä on vain hyvä sanottavaa. Sekös lämmittää suomalaisen lukijan sydäntä.
Japanissa perheellä on omia asettumisvaikeuksiaan: tyttöjen koulu ei ala toivotulla tavalla, vaimoa vaivaa pitkäaikainen ihottuma ja poikaa hyttysenpistot. Kirja keskittyy kuitenkin enimmäkseen japanilaisen juoksukulttuurin raportointiin. Muutama hajanainen lause on mahtunut mukaan siitä, mitä Finn puuhastelee silloin, kun ei ole tekemässä taustatutkimusta kirjalleen.
Finn pohtii, tekeekö terveellinen ja kevyt ruokavalio japanilaisista parempia juoksijoita. Vai onko se syömäpuikkojen käyttäminen tai peräti kyykkyvessat, jotka tekevät japanilaisista hyviä kyykkääjiä ja siten liikkuvuudeltaan parempia. Syy on kuitenkin syvemmällä: kurinalainen harjoittelu, valmentajan ohjeiden kirjaimellinen noudattaminen, ekidenissä korostuva ryhmän eteen työskentely ja yhteen hiileen puhaltaminen.
Kovalla harjoittelulla on hintansa ja varjopuolensa. Finnin näkemyksen mukaan japanilaiset harjoittelevat liikaa ja liian nuorena. Moni kärsii loukkaantumisista. Japanilaiset juoksevat lähes ainoastaan asfaltilla, johon esitetään syynä maan pinta-ala: polkuja ei ole samalla tavalla kuin avarassa Englannissa tai meillä Suomessa.
Kuten kirjassaan Running with the Kenyans, Finn tekee jälleen tarkkanäköisiä havaintoja. Annan täydet pisteet hänen antaumukselleen. Hän jopa vastaa auliisti japanilaisen kysymykseen, millainen miehinen varustus hänellä on. Japanilaisilla kun on fiksaatio koostaan (myös muusta kuin siitä yhdestä koosta).
En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta tunnistan kliseet: lasten ohut pukeutuminen kylmällä ilmalla ja ruoan pakkaaminen yksittäispakkauksiin. Finn kertoo, miten hän itse oli pukeutunut lasketteluhanskoihin, kun naapurin lapset viilettivät vielä hellehatuissa ja ajoivat pyörällä ilman käsineitä. Hän myös hauskasti kuvaa, miten tyhjensi kaupan hyllyt pienistä paahtoleipäpakkauksista, koska hänen lapsensa halusivat syödä aamiaiseksi leipää.
Suosittelen lukemaan ennen kirjaa The Way of the Runner Finnin aikaisemman teoksen Running with the Kenyans. Finn vertaa kirjassa usein japanilaisten harjoittelua kenialaisten harjoitteluun. Useimmiten vertailu on kenialaisia ihannoivaa ja japanilaisia arvostelevaa. Jos saisin nyt kysyä kirjoittajalta yhden kysymyksen, se olisi, miten monta kertaa kirjassa mainitaan Kenia tai kenialaiset. Omasta mielestäni liian monta kertaa.
Running with the Kenyans jälkeen The Way of the Runner oli hieman latteaa luettavaa. Ei kuitenkaan missään mielessä tylsää, sillä Finn laittaa itsensä peliin ja antautuu välillä jopa naurunalaiseksi. On myös hauska lukea englantia äidinkielenään puhuvan seikkailusta maassa, jossa lopulta harva puhuu hänen kanssaan samaa kieltä.
Juoksukirjana The Way of the Runner on tietokirja, mutta samalla hyvin avartava kuvaus siitä, mitä juoksuharrastus on maassa, jossa epäonnistunut olympiaurheilija riistää itseltään hengen tai lukioikäisten valmentajan annetaan piestä valmennettaviaan. Toivoa paremmasta kuitenkin on, ja vanhanaikaiset valmennusmetodit alkavat syrjäytyä uusien tieltä.
Finn kertoo kirjassa omasta kehittymisestään juoksijana ja myös tielleen osuneista ongelmista. Tämän vuoksi kirja ei ole ainoastaan kuvaus japanilaisesta juoksusta. Kirja sopii luettavaksi kenelle tahansa pitkänmatkan juoksusta kiinnostuneelle, joka haluaa lisätä tietämystään eri maiden juoksukulttuureista. Kirjasta on mahdollista löytää myös muita yhtymäkohtia Suomeen kuin vain maamme läpi kulkenut junamatka.
LENKILLÄ 