Osallistumiseni Midnight Runille yllätti jopa itseni. Minun piti olla toisella puolella Suomea sukujuhlissa, mutta kun en sitten erinäisistä syistä ollutkaan, päätin lähteä juoksemaan. Tein lähtöpäätöksen lauantaina neljän-viiden aikaan iltapäivällä. Lähtökarsinassa Senaatintorilla piti olla kello 21:05.
Olin ilmoittautunut kisaan jo alkuvuonna. Olin tuolloin vielä täysin tietämätön rasitusvammasta, joka sekoittaisi koko kesän harjoittelun. Koska olin maksanut ilmoittautumismaksun, päätin perjantaina hakea osallistujapaketin lähimmästä Stadiumista. Iso kirjekuori paitoineen ja ajanottosiruineen jäi keittiön pöydälle ajelehtimaan avaamattomana.
En ehtinyt pahemmin valmistautua saati jännittää. Naapurini oli myös menossa Midnight Runiin ja sain hänet seurakseni. Ajoimme junalla keskustaan muutaman muun mintunväriseen tapahtumapaitaan pukeutuneen kanssa. Tiemme erkanivat Porthanian vaatesäilytyksessä ja sovimme näkevämme seuraavan kerran juoksun jälkeen samassa paikassa.
Onneksi ei tarvinnut olla yksin, sillä tuttuja kasvoja näkyi siellä täällä. En ollut kertonut muille kuin perheelleni, että lähden juoksemaan. Aina iloisen Juoksujalka vipattaa -blogia pitävän Merituulin näin Kluuvin kulman rappusilla. Vaihdoimme viimeisimmät kuulumiset ja otimme tietenkin asiaan kuuluvan selfien.
Olen juossut Midnight Runin monena perättäisenä vuotena. Viime vuonna olin tapahtuman lähettiläänä, joten Midnight Runilla on senkin puolesta ikuinen paikka sydämessäni. Tapahtuma on myös mukava kesäkauden lopetus, vaikka tänä vuonna minulla jäi kaikki kesäkisat juoksematta. Edellinen tapahtuma, johon osallistuin, oli Helsinki10 huhtikuussa (lue kisarapsa täältä). Juoksin siellä kympin ennätykseni 48:53 minuuttia.
Ennen lähtöä mietin taktiikkaani: joko juoksen peruskestävyysvahdilla 6:30 min/km koko matkan tai sitten yritän päästä alle tuntiin juoksemalla tasaisesti alle kuuden minuutin kilometriaikoja.
Ensimmäisenä mainittu taktiikka olisi varmin, sillä tiesin rasitusvammasta toipuvan lonkkani kestävän hyvin rauhallisen pk-vauhdin. Vähän nopeampi vauhti ja tunnin alitus olisi psykologisesti tyydyttävä tulos, vaikka surkea verrattuna huhtikuun tulokseen. Liian nopea juokseminen voisi tosin vahingoittaa hyvin parantunutta lonkkaani.
Asetuin lähtöryhmäni 3A:n perälle, koska tällä kertaa ei ollut kiire. Lähtölaskennan jälkeen lähdin matkaan joukon mukana. Pyroteknikot laittoivat parastaan: kipinät tummaa taivasta vasten häikäisivät mutta myös lämmittivät. Alkumatkan ajan tarkistin kellosta, että kilometriajat pysyivät kuudella alkavissa lukemissa. Juoksu oli helppoa ja rentoa, eikä mihinkään sattunut.
Oli outoa juosta juoksutapahtumassa pk-sykkeillä ja -vauhdilla ilman hengästymistä. Mietin jopa, että pysähdyn ottamaan matkan varrelta kuvia, kun ei mihinkään ole kiire. Pimeä Helsingin ilta, merenpinnasta heijastuvat kaupungin valot ja maassa palavat ulkolyhdyt näyttivät taianomaisilta.
Lopulta pysähdyin vain kerran, kun join mukillisen urheilujuomaa ensimmäisellä juomapisteellä. Kirjaimellisesti pysähdyin, join ja asettelin pahvimukin roskakoriin. Näin kiireettömiä pysähdyksiä juomapisteille on ollut vain ensimmäisellä maratonillani keväällä 2016.
Jatkoin juoksemista rauhallisella tahdilla. Keskityin hyvän juoksuasennon pitämiseen ja etenkin lantion asentoon. Olen tehnyt kesän ajan säännöllisen epäsäännöllisesti vatsalihasliikkeitä, joilla on tarkoitus saada parempi tuki keskivartaloon. Heikko lihaskunto oli yksi lonkan rasitusvammaan johtaneista syistä. Lonkankoukistajan kudokset joutuivat kompensoimaan huonoa lantion asentoa ja rasittuivat.
Pian alkoi tulla seuraavan lähtöryhmän nopeampia juoksijoita rinnalle ja ohi. Juoksin edelleen rauhallisesti antaen muille tietä. Tunsin, että kunto antaisi myöden juosta lujempaa, mutta en tiennyt, teenkö hallaa jalalleni, jos lisään vauhtia. Mielessäni kaikuivat naapurini lääkäripuolison varoittelevat sanat, jotka hän lausui minulle eteisessä ennen lähtöä. ”Ettet sitten taas joudu olemaan kahta kuukautta juoksematta.”
Jarru pohjassa juokseminen alkoi tuntua tylsältä ja otin riskin. Laskin, että kiristämällä tahtia ja juoksemalla jälkimmäiset viisi kilometriä alle kuuden minuutin kilometriaikoja pääsen maalin alle tunnissa. Rennon alun jälkeen oli helppoa lisätä vauhtia. En voi myöskään vähätellä kanssajuoksijoiden merkitystä, sillä aina löytyi joku vähän nopeampi, jota seurata.
Ylämäissä sain monta selkää kiinni. Rauhallisesti otetun alun jälkeen jaloissa oli hyvin vielä virtaa. Kesän ahkera polkupyörällä ajo oli tehnyt hyvää, sillä ylämäissä tunsin, että reisissä on myös voimaa. Alamäissä ei kannattanut jarrutella, vaan annoin painovoiman viedä ja jalkojen rullata. Niinpä pääsin monen ohi myös alamäissä.
En enää pysähtynyt toiselle juomapisteelle ennen kahdeksan kilometrin tolppaa. Olin edelleen hieman epävarma, miten kovaa uskallan juosta rikkomatta itseäni ja jalkojani. Tuntui, kuin olisin lentänyt, sillä en ollut juossut näin vauhdikasta juoksua sitten viime kevään. Ja silti tuntui, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.
Yhdeksän kilometrin kohdalla katsoin kelloani, joka näytti ajaksi 53 minuuttia. Tunnin alitus olisi varmaa, sillä juoksin koko ajan alle kuuden minuutin kilometriaikoja. Viimeinen kilometri olikin nopein koko kisassa 5:19 minuuttia. Lopussa oli monta pientä nousua, mutta jaksoin ne hyvin. Erityistä loppukiriä en ottanut, sillä tämänvuotinen tavoitteeni alittui ja olin maalissa ajassa 58:20 minuuttia.
Maaliin päästyäni keräsin nopeasti maalihuollosta muonaa mukaani ja suuntasin takaisin vaatesäilytykseen Porthanialle. Tapasin naapurini ulko-ovilla ja lähdimme junalla kotimatkalle. Juna oli pullollaan muitakin Midnight Runilta palaavia. Niiden, jotka eivät olleet ottaneet osaa juoksujuhlaan, ei auttanut muu kuin kärsiä hikisistä ja endorfiinipöllyissä höpöttävistä juoksijoista.
”Huononsin” kympin aikaani kymmenellä minuutilla, mutta se ei haitannut. Olin vain iloinen, että pystyin juoksemaan koko matkan ja jalka kesti hyvin. En noudattanut kumpaakaan suunnittelemaani taktiikkaa, vaan yhdistin ne luovasti: alku hitaasti ja loppu nopeammin. Niin sanottu negative split on taktiikka, jota pyrin normaalitilanteessakin juoksutapahtumissa noudattamaan. Olen päässyt sillä parhaimpiin lopputuloksiin.
Tämänvuotinen Midnight Run oli kaikkien aikojen rimanalitus ajan puolesta, mutta toisaalta yksi onnistuneimmista juoksuistani tapahtumassa. Ei hätäisenä puskemista ruuhkan läpi, ei paineita ennätyksen rikkomisesta. Juoksin mukavuusalueellani aivan viimeisiä nousuja lukuun ottamatta.
Oli hieno tuntea, että kunto ei aivan ole rapistunut kesän aikana. Eikä tämän kisan jälkeen tarvitse olla kahta kuukautta juoksematta. Ainakin päivän lepään, syön hyvin ja juon riittävästi. Sitten voi taas palata rauhallisten lenkkien pariin.
Olitko mukana Midnight Runilla? Jos olit, niin miten meni?
LENKILLÄ 