Urheilukellot ja aktiivisuusrannekkeet mittaavat, miten monta askelta otat päivässä, miten nukut, mikä on sykkeesi treenin aikana. Kellovalmistaja Garmin tarjosi minulle messukäynnin I love me -hyvinvointimessuilla Helsingissä, jossa puhe oli yllättäen pysähtymisestä. Kirjaimellisesti, kuten oli käynyt Kristiina Komulaiselle, joka oli ajanut päin puuta ja loukannut itsensä. Pysähdyksen voi ajatella olevan myös kuvainnollinen, jolloin seinää ei näy, mutta otsa osuu siihen ja vauhti pysähtyy.
Messukeskuksen lavalla seisoi neljä minua paljon kokeneempaa urheilijaa ja liikkujaa: juoksuvalmentaja Joonas Laurila, enduroa ja juoksua harrastava juontaja Kristiina Komulainen, pyöräilijä ja valokuvaaja Osku Pulkkinen sekä thainyrkkeilijä Outi Lehtosuo. Puolen tunnin esiintymisen aikana he kertoivat kohtaamistaan haasteista.
Joonas Laurilan tarina oli entuudestaan tuttu. Luin viime vuonna hänen kirjoittamansa kirjan Juoksijan järki, josta kirjoitin myös kirja-arvostelun. Hänet pysäytti syöpä. Kristiina Komulainen kertoi, miten ajoi metsässä päin puuta. Törmäyksen seurauksena hän sai vamman lantioonsa. Outi Lehtosuo kertoi sairastavansa MS-tautia. Osku Pulkkinen oli murtanut niskansa kahdesta kohtaa. Uskoin, kun hän sanoi tapahtuman tuoneen perspektiiviä harjoitteluun ja treenaamisen merkitykseen elämässä.
Oma ”seinä” tuli vastaan alkukesästä. Kunto oli huipussaan, sää lämmin ja luonto kutsui liikkumaan. En voinut juosta. Lonkkakipu pakotti jättämään juoksun melkein kahdeksi kuukaudeksi. Tottahan se otti päähän. Aika pian kuitenkin löysin asiasta hyviä puolia: jatkossa osaisin treenata monipuolisemmin eli pyöräilisin enemmän ja pitäisin huolen lihaskunnosta. Nautin pienistä asioista kuten ruonlaitosta, ystävien näkemisestä ja siitä, kun lopulta sain luvan juosta kahden minuutin pätkiä.
Jälkeenpäin huomasin itse saman asian kuin mistä puhujat Messukeskuksen lavalla perjantai-iltapäivänä kertoivat: vähemmän on joskus enemmän. Kerroin postauksessani Juosten syyslomalle, miten työmatkajuoksu lähes puolen vuoden tauon jälkeen tuntui oudon helpolta. 13 kilometrin matka oli pisin sitten huhtikuun, mutta yksi rennoimmista ja helpoimmista juoksulenkeistäni aikoihin. Päättelin, että syynä on rennosti otettu kesä. Olin kerrankin kunnolla levännyt.
MS-tautiin sairastunut Outi Lehtosuo kertoi, miten treenitauko oli ennen musertavaa. Ymmärrettävästi neurologiseen sairauteen sairastuttuaan pienemmät vastoinkäymiset eivät Lehtosuolle ole olleet enää maailmanloppuja. Vieressäni luentoa kuunteli Optimismia ja energiaa -blogia pitävä Katja. Nyökyttelimme molemmat sille, että helposti parin viikon flunssaa pitää isona vääryytenä maailmankaikkeudelta ja märkänä rättinä päin kasvoja. Isomman asian edessä sitä sitten huomaa, mistä oikeasti kannattaa valittaa.
Voiko pysähdykseen varautua? Ammattiurheilijat joutuvat laittamaan kaikki yhden kortin varaan ja ovat pulassa, kun ura loukkaantumisen vuoksi katkeaa. Entä me wannabe-urheilijat ja sunnuntailenkkeilijät? Joonas Laurila muistutti, että takaisku on sitä kovempi, mitä enemmän on kiinni yhdessä tavoitteessa. Oman rasitusvamman iskiessä jouduin paljon miettimään sitä, kuka ja mitä olen ilman juoksua. Juoksuharrastuksesta oli kuudessa vuodessa ehtinyt tulla iso osa identiteettiä.
Oskari Pulkkisen resepti oli, että liikunta on pidettävä osana arkea. Intensiteettiä voi lisätä tai vähentää sen mukaan, mikä tavoite on. Näin tulee liikuttua liikunnan vuoksi eikä pelkkä tavoite silmissä kiiluen. Tähän itse pyrin. Liikunnasta saamani hyvä olo motivoi lenkkeilemään. Olen asettanut toki itselleni myös tavoitteita. Tällä hetkellä se on päästä takasin puolimaratonkuntoon ja parantaa tulostani 21,1 kilometrin matkalla.
Niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, kunto paranee levossa. Lepäämällä ei pääse maratonkuntoon vaan se vaatii kilometri toisensa perään juoksemista. Mutta rajansa kaikella. Lepopäiviä ei sovi unohtaa. Joskus ei riitä päivä tai kaksi, vaan olen kuullut, miten ylikunnosta palautumisen kestää kuukausia ja pahimmillaan vuosia.
Jos vahtia on päässyt kertymään liikaa, sitä ei huomaa ennen kuin on Kristiina Komulaisen sanoin vetänyt otsa edellä seinään. ”Täysillä päin ja paareilla pois.” Hän jatkoi, miten oma seinää (eli puuta) päin rysäyttäminen sai ajattelemaan, oliko pakkopysähdyksellä jokin merkitys. Kristiina oli tällaisen löytänyt, mutta meidän muiden kohdalla on itse pääteltävissä, olemmeko täällä sattuman riepoteltavana vai löydämmekö merkityksen ja tarkoituksen ikävistä asioita.
Garminin tarjoamaan puolituntiseen oli saatu mahtumaan paljon asiaa. Osa oli itselle hyvinkin ajankohtaista. Nyt on omaan juoksukelloon kertynyt taas mukavasti kilometrejä, joten kävin Garminin osastolla katsastamassa tarjonnan. Oma Garmin Forerunner 235 -kelloni on alle vuoden vanha, joten en ole hankkimassa vielä uutta.
Omassa kellossani parasta on ollut sykkeen mittaus ranteesta, hyvä akun kestävyys ja unenlaadun seuranta. Viimeksi mainittu on mukavaa lisäinformaatiota, jota on ollut mukava seurata. Varsinkin, kun syvän unen osuus on välillä yli puolet (minimissään oltava neljännes). Uusin ominaisuus näytteillä olleessa aktiivirannekkeessa ja myös yhdessä Garminin uudessa kellomallissa on happisaturaation mittaus nukkuessa. Olen tottunut siihen, että sitä seurataan vain sairaalassa.
Mitä mielikuvituksellisemmat palvelut alkavat olla peruskäyttäjän saatavilla. Samaan aikaan on todettava, että lopulta hyvinvointi koostuu aika yksinkertaisista asioita. Joskus vain olemme kuuroja kehon meille lähettämille viesteille. Niinpä saatamme tarvita ranteessa värisevää laitetta: liiku, muista palautumisaika, nuku!
LENKILLÄ 