Kirja-arvostelu

Kirja-arvostelu: Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen – Alex

Alex (Otava 2017, 312 sivua) on Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhdessä kirjoittama kirja. Se kertoo Alexander Stubbin tarinan minä-muodossa syntymävuodesta 1968 siihen asti, kun hän vuonna 2016 jättää kotimaan politiikan. Liikunta jossain muodossa seuraa mukana lapsuusvuosien lätkästä ja nuoruuden golf-innostuksesta aikuisiän juoksu- ja triathlon-harrastuksiin.

Urheiluhulluus, kuten Stubb itsekin ironisesti toteaa, oli pääsyy tarttua kirjaan. Olen itsekin nähnyt Stubbin täkäläisissä juoksukilpailuissa: Länsiväyläjuoksussa juoksemassa ja Rantamaratonilla kannustamassa reitin varrella. Toinen syy oli Karo Hämäläisen helposti eteenpäin soljuva teksti, joka teki kirjasta nopealukuisen.

Kuva, jossa kirjan aukeama.

Kirjan aiheet eivät ole kaikki helpoimmasta päästä: EU-kokouksia, outoja lyhenteitä, vaikeasti lausuttavia nimiä. Onneksi en itse ole ainoa, jonka mielestä jotkut nimet vain ovat kovin vaikeita muistaa. Stubb itse kertoo kirjan sivulla 127, miten oli tallentanut puhelimen muistiin Georgian ulkoministerin Ekaterine Tkešelašvilin nimellä ”Eka Georgia”.

Stubb varttui Lehtisaarelaisella kerrostaloalueella, kävi lukioikäisenä Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ja palasi sinne opiskelemaan kandidaatin tutkinnon Furmanin yliopistossa Etelä-Carolinassa (s. 52). Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien vuoksi on helppo ymmärtää hänen Amerikka- ja NATO-myönteisyytensä ja liberaalit arvot.

Maisteriksi Stubb opiskeli Belgiassa 1990-luvun alkupuolella. Hän oli Euroopan ytimessä jo silloin, kun Suomi vasta availi ovia Eurooppaan. EU-hypetys oli tuolloin suurta. Tiedän sen itse, kun pyrin yliopistoon 1990-luvun lopulla ja luin pääsykoekirjan EU-oikeudesta. EU-asioiden pänttäys jatkui yliopisto-opinnoissa Suomessa ja vaihto-opiskelijana ulkomailla. Jos ei muuta hyötyä niin ainakin tiedot EU-asioista helpottivat lukemista. HVK eli ole jääkiekkoseura vaan hallitusten välinen konferenssi (s. 82).

img_9486

Stubb oli valmistuttuaan EU:ssa virkamiehenä, kirjoitti EU-aiheisen väitöskirjan, nai brittiläisen Suzanne Innesin ja oli europarlamentaarikkona vuosina 2004-2008. Kotimaan politiikkaan Stubb repäistiin vuonna 2008, jolloin alkoi tapahtua: hän ehti toimia pääministerinä ja kolmena muuna ministerinä vuoteen 2016 mennessä.

Ministerivuodet koettelivat niin Stubbin maailmankuvaa kuin tavoitetta pysyä kunnossa: liikkua ja nukkua riittävästi sekä syödä terveellisesti. Heti ulkoministeriksi tultuaan Stubb joutui kohtaamaan niin Georgian sodan kuin talouskriisin. Hän kertoo, miten ensimmäinen matka ”staneihin” (Kazakstan, Uzbekistan, Turkmenistan, Tadžikistan ja Kirgisia) avasi silmät.

Se oli terveellinen herätys länsimaisen liberalismin kannattajalle. Staneissa eletään aika eri tavalla kuin Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.” (s. 131)

Kirja on poliittinen muistelmateos. Se vie mukanaan EU-kokousten kulisseihin, joissa Paavo Lipponen murahtelee sekä hallitusneuvotteluihin, joissa Timo Soini puhisee. Ja paljon kaikkea mielenkiintoista sattuu ja tapahtuu. Liikunta on vahvasti mukana yhtenä kirjan teemana.

Hieman ennen ministeriyttään, vuonna 2007, Stubb havahtuu siihen, että ”Brysselissä oli tullut turvotuspöhnää ja muutama lisäkilo.” (s. 109) Vaikka Stubb kertoo aina olleensa liikunnallinen, tuona samana vuonna hän vasta löytää kestävyysliikunnan. Kun hän sen löysi, kävi kuten monen muun asian kanssa hänen: hän innostui kunnolla. (s. 175)

mieskansi
Kirjan kansi edustaa kunnon mieskansi-perinnettä.

Stubb vetää analogioita liikunnan ja ministeriyden välillä. Ministerin kalenteriin hän suhtautui kuin harjoitusohjelmaan ja halusi rankan hapotuksen jälkeen riittävästi palautumisaikaa (s. 144). Stubb uskoi maksimihapenottokykynsä ministerinä olleen kohdillaan (s. 147) ja naureskeli, että ”Onhan se hirveetä kun ministeri liikkuu, eikä edes dokaa kunnolla” (s. 178).

Edelliseen lauseeseen kiteytyy varmasti paljon se, miksi Stubbia on toisaalta vihattu ja toisaalta ihailtu. Muistan itsekin epäilyt siitä, miten hän ehtii hoitaa ministerin tehtävänsä ja edustaa maataan, kun liikkuu niin paljon. Kirjassa Stubbin keinoja valotetaan: ei yömyöhään jatkuvia kosteita illallisia, etukäteen hän tilasi kasvis- ja kalapainotteista ruokaa konferensseihin ja pakkasi lenkkikamat aina mukaan, jos työmatka oli vähintään yhden yön pituinen.

Stubb toteaa itse, että mitä enemmän on pitänyt huolta terveydestään ja kunnostaan, sen tehokkaammin hän on jaksanut vääntää maan asioita. (s. 187) Asia on varmasti näin. Ei kukaan voi olla tehokas 12 tuntia putkeen. Lyhemmässä ajassa saa joskus enemmän aikaan. ”Toivottavasti vastapainoksi [ylipitkille päiville] pystyin antamaan sen, että olin kansainvälisesti sisäsiisti ja koko ajan tikissä.” hän toteaa (s. 148).

Kuva, jossa kirja on auki.
Päiväkirjamainen merkintä kirjassa.

Julkisessa tehtävässä hän oli median riepoteltavana ja moni varmaan muistaa ”sori siitä”, kun Stubb oli valinnut sanansa väärin eduskunnassa tai kun hän saapui median eteen sortseissa ja varvassandaaleissa. Näistä molemmista nousi kohu, mutta eniten kuohuntaa ministerin sisällä aiheutti Stubbien kotiin tehty ilkivalta. Taloa oli heitelty kivillä ja ikkunoista löytyi ilmakiväärin luodin reikiä. Tuolloin Stubb ensimmäisen kerran ajatteli laittaa hanskat tiskiin ja lopettaa koko touhun (s. 260).

En tiedä, miten alhaalla Stubb todella kävi loppuvuonna 2014, mutta kirjassa kuvataan rehellisesti hänen tuntojaan tuolta ajalta. Työ oli kiireistä, arvostelua riitti, tuli univaikeuksia. Silloin apuun riensi Aki Hintsa ja hänen hyvinvoinnin teesinsä. Niistä voit lukea lisää kirja-arvostelusta, jonka kirjoitin kirjasta Aki Hintsa – Voittamisen anatomia. Niillä opeilla saatiin yksi valtiovarainministeri takaisin ruotuun ja ura jatkui vielä pari vuotta.

Kirja avaa Stubbin sisäisiä tuntoja, vaikka paljon on varmasti jätetty kertomatta. Perhe jää muutamia mainintoja lukuunottamatta kirjan ulkopuolelle – onhan Stubb aikaisemminkin halunnut pitää lapsensa poissa julkisuudesta. Alexander Stubbin vaimo kuvataan kirjassa aina tukensa antavana luotettavana puolisona.

Kuva, jossa Alexander Stubbin perhe.
Perhepotretti Lanzarotelta. Kirjan kuvitusta.

Paljon on pitänyt varmasti jättää kirjoittamatta myös politiikan kulisseista. Kaikkia vihamiehiä ei suoraan sanota nimeltä, mutta muutamia Stubb mainitsee. Hän korostaa, että näissä tapauksissa lähinnä asiat taistelevat, eivät miehet, ja kunnioitus säilyy. Euroopan parlamentissa tällainen henkilö oli Esko Seppänen ja kotimaan politiikasta Stubb nostaa esiin Erkki Tuomiojan, joka ei ”ole sellainen tyyppi, jonka kanssa menisin kaljalle.” (s. 167)

Hyväkuntoinen ja -käytöksinen, kuin kala vedessä kansainvälisillä areenoilla, ura nousujohteinen, valkoinen hymy. Eikö se koskaan mokaa? No mokaahan se. Kirjassa on herkullisia paljastuksia, miten Stubb oksentaa anoppilassa krapulapäissään ruusupuskaan ja jää vielä kiinni (s. 67) tai ostaa vahingossa vuoden jäsenyyden gay-kuntosalille (s. 54). Urheilunkaan saralla ei aina mene kaikki putkeen: välilevyn pullistuman esiaste vaivaa (s. 176) ja uiminenkin on aloitettava nollasta (s 182).

Kuva, jossa Alexander Stubb katsoo kameraan.
Alexander Stubb on tunnettu myös selfie-kuvistaan.

Kirjasta saa kuvan viimeaikojen poliittisesta elämästä ja siitä, miten urautuneet koneistot taipuivat lycra-miehen uusiin toimintatapoihin. Minulle jäi kuva miehestä, joka ei suinkaan ole luonnonlahjakkuus (ei opinnoissa tai urheilussa), vaan hän uskoo siihen, että kovalla työllä on mahdollista saavuttaa tuloksia ja tavoitteita. Melkoista lannistumattomuutta kuvastaa myös politiikan loanheiton kohteena oleminen. Politiikassa on aina jotain vastaan, se on lähtökohtaisesti hyväksyttävä, kun siihen hommaan ryhtyy.

Kun kirja vuosi sitten ilmestyin, selaisin sitä kirjakaupassa. Jo lyhyt selailu ja lukeminen sieltä täältä antoi kuvan mielenkiintoisesti kirjoitetusta kirjasta. Kun lopulta kirjastosta sain kirjan, luin sen muutamassa päivässä. Teksti on nopealukuista ja sujuvaa. Jossain kohtia teksti menee jopa liian puhekielen omaiseksi.

EU-asioiden pohtiminen saa paljon tilaa, mikä kuivattaa kirjan muuten raikasta olemusta. Toisaalta ymmärrän painotuksen, sillä onhan Stubb varsin EU-myönteinen. Hän on myös avoin NATO-jäsenyyden kannattaja, mikä on piikki monen lihassa.

Kuva, jossa kirjan kirjoittajien nimet.
Kirjan ovat kirjoittaneet yhdessä Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen.

Stubb ja Hämäläinen ovat onnistuneet kirjoittamaan kirjan, joka paljastaa sopivasti asioita tänä vuonna 50 vuotta täyttäneestä Stubbista. Kirja päästää tarkkailuetäisyydelle, josta voi nähdä kohteesta uusia puolia. On tietenkin muistettava, että kirjoittajat tarjoavat yhden näkökulman ja lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä, kuka puhuu totta. Joiltakin huhuilta Stubb kykenee kokonaan katkaisemaan siivet. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu olla aivan perättömien juorujen kohteena.

Se ei pelaa joka pelkää. Tällä hetkellä Stubb kisaa ehdokkuudesta EU-komission puheenjohtajaksi oman ryhmänsä sisällä. Mahdollisuudet voittoon eivät ole suuret, mutta taas yksi kampanja on käynnissä. Mittelö Euroopan kentillä tekee kirjasta ajankohtaisen. Suosittelen lukemaan, mikäli haluatte kurkistaa kulisseihin ja nähdä, että ministerikin on lähtenyt aamuvarhaisella pitkälle lenkille, jotta ehtii viettää sunnuntaita perheen kanssa.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s