Saako juoksulenkillä kävellä?

Ranteessa tikittävä urheilukello tai sisäinen piiskuri tekevät kävelemisen juoksulenkin aikana vaikeaksi. Jos hiljennän vauhtia ja kävelen, alkaa aivoissani laskutoimitus, joka vetää vertoja ylioppilaskirjoitusten matematiikan kokeelle. Silloin lyijykynän kärki piirsi yhtälön ratkaisun ruutupaperille. Kun siirryn juoksusta kävelyyn kesken lenkin, mietin, miten paljon lenkin keskinopeus laskee. Ei kai siitä vain tule nolon hidas.

Yleensä juoksen lenkit sellaisella vauhdilla, että jaksan juosta koko matkan. Joskus kävelevä joukkio valtaa tien, ja joudun hidastamaan. Bussipysäkin kohdalla on parempi madaltaa vauhtia ja väistellä sillä seisovia ihmisiä, kuin hypätä tielle auton eteen. Kun on pakko kävellä, juoksun rytmi katoaa.

Juoksutapahtumissa en kävele kuin juomapisteillä. En ole opetellut juomaan mukista vauhdissa. Kävelyyn vaihto harmittaa: siinä saattaa menettää sekunnit, joilla olisi alittunut uusi ennätys. Juoksemaan lähteminen kankeilla jaloilla tuntuu raskaalta. Kankeutta ei huomaa, kun paahtaa tauotta eteenpäin.

Osallistuin viikonloppuna polkujuoksulenkille Sipoonkorvessa. Polut olivat melko hyvin tamppautuneet metsään. Paikoin lunta oli polviin asti, mikä hidasti menoa. Alamäissä piti antaa painovoiman viedä, koska lumi luisti jalkojen alla. Ylämäissä sai katsoa askeleensa tarkkaan. Sipoonkorvessa on paljon korkeuseroja, ja jyrkimpiin paikkoihin on tehty metalliset portaat. Niissä piti kulkea kävellen.

Poluilla vauhti on hitaampi kuin asfaltilla, oli keli mikä hyvänsä. Kahdessa tunnissa etenimme kymmenen kilometriä, eli lenkin keskivauhti oli noin 12 min/km. Välillä pysähdyimme ottamaan kuvia lumisessa metsässä tai pohtimaan, mihin suuntaan reitti jatkuu. Huomasin miettiväni, onko tämä juoksua lainkaan? No eihän se ollut. Ainakaan silloin, kun kävelimme. Seuraava ajatus oli, mitä väliä?

Kävely oli vähintään suotavaa. Muhkuraisella polulla oli oltava valppaana, että ei nuljauttanut nilkkojaan. Oli mukava nostaa katsetta välillä ylös polusta, sillä maisemat olivat hurmaavat. Lumi painoi puiden oksia ja kaikkialla oli vain valkeutta ja hiljaisuutta. Mitä nyt yksi käkättävä naislauma. Lenkin vetäjä, Juoksujalka vipattaa -blogia pitävä Merituuli, näytti reitin ja me muut seurasimme perässä. Jonon hännillä, jossa juoksin, oli helppo kulkea, kun edellä juosseet tamppasivat polkua valmiiksi.

Rauhallinen juoksu ja välillä kävelyksi vaihtaminen sopivat rauhalliseen metsään. Rento meno helli jalkalihaksia, jotka olivat jäykät torstaisen salikäynnin jälkeen. Lihaskipu ei ole pahimmillaan salitreeniä seuraavana päivänä vaan vasta sitä seuraavana. Lauantai oli minulle se päivä. Muistin ohjeen, jonka mukaan kävely on parempaa palautumista kipeille lihaksille kuin paikallaan olo.

Olen saanut nyt maratonille tähtäävän juoksuohjelman toisen viikon suoritettua. Juoksumäärät lisääntyvät pikku hiljaa. Lauantaille oli merkitty 90 minuuttia juoksua alle 139 sykkeellä. Se vaihtui 128 minuuttiin kävelyä ja juoksua keskisykkeellä 120. En noudattanut valmentajan ohjetta, mutta otin vapauden soveltaa tämän verran. Kolmas viikko on harjoituksellisesti kova viikko, eli sisältää kaksi vauhtikestävyysharjoittelua ja vain yhden lepopäivän. Kyllä tässä vielä juosta saa.

Juoksulenkillä saa kävellä. En sitä mielelläni tee, koska kuulen heti sisäisen piiskurin huitovan ilmaa vitsa viuhuen. Kun juostaan, juostaan. Aina ei tarvitse olla ankara itselleen. On jopa kehitetty juoksu/kävely -metodi, jossa maratonkin juostaan siten, että tasaisin väliajoin kävellään pieni pätkä.

Joskus kaipaa rauhallisempaa menoa, ja silloin on hyvä välillä vaihtaa kävelyyn. Aloittelijan on enemmän kuin suotavaa lenkin aikana kävellä ja juosta vuorotellen. Mikään ei tapa juoksemisen iloa yhtä tehokkaasti kuin huono olo ja heikotus, joka voi seurata liian rankasta harjoituksesta. Vetotreenissä hölkkäpalautus ei aina riitä kokeneellekaan juoksijalle, vaan on käveltävä vetojen välillä, että saa sykkeen ja hengityksen tasattua.

Sääntöjä ei ole. Huomaan, että olen itse tehnyt omat sääntöni ja rajoitteeni. Toisaalta olen dieselmoottori, joka kerran lämmettyään pystyy etenemään tasaista vauhtia hyvinkin pitkään. En helposti lähde koettelemaan rajojani. Se on pahe ja siunaus yhtä aikaa. Kun ei yliarvioi kykyjään, ei lähde liian nopeasti matkaan ja joudu hidastamaan vauhtia. Jos rajojaan kokeilee, voi joutua hidastamaan, mutta sittenhän tietää, missä oman jaksamisen rajat menevät.

Follow my blog with Bloglovin