arki

Sisäinen kriitikko ja miten sen nujerran

Muistat varmasti tilanteita, joissa sisäinen äänesi on kehottanut luovuttamaan, mutta olet vain päättänyt jatkaa. Jälkeenpäin olet ollut tyytyväinen, ettet totellut sisäistä ääntäsi, vaan jatkoit sisukkaasi eteenpäin. Oli kyse sitten juoksutapahtuman loppukilometreistä, jolloin tekisi mieli vaihtaa kävelyksi tai ainakin hiljentää, tai itsepintaisen suolakurkkupurkin kannen avaamisesta, kun tekisi mieli lyödä kansi rikki. Pam! Tulikin uusi ennätys. Naps ja pfff… Purkki aukesi lopulta.

Olen aikaisemmin blogissani kirjoittanut, miten sisäistä ääntä, nalkuttajaa, kriitikkoa, myrkkytehdasta – mitä nimitystä haluaakaan käyttää – ei kannata kuunnella. Asia tuli esiin niin monessa lukemassani juoksukirjassa, että katsoin aiheelliseksi kirjoittaa siitä itsekin. Ja kirjoitan taas. Tällä kertaa innoitus tuli Jari Sarasvuon podcastista, jota kuuntelin eilen. Mojo mornings -podcastit voit tilata itsellesi täältä.

Lue lisää: Mikä tekee hyvän juoksukirjan – lista lukemistani juoksukirjoista

Lue lisää: Mitä mielessä liikkuu?

Juoksuharrastuksen kautta itselleni on selvinnyt, että sisäinen ääni tai kriitikko on hiljennettävissä. Se lannistaa ja ilkkuu: et osaa, et pysty, muut nauravat sinulle, olet häpeäksi, luovuta jo. Kun lannistavaa ääntä kieltäytyy kuuntelemasta ja luottaa osaamiseensa, löytää itsestään aivan uusia voimavaroja ja pystyy ottamaan koko potentiaalin käyttöönsä.

Kuva, jossa juostaan esport arenalla
Esport Arenalla 5 km testijuoksussa.

Jokin aika sitten olin juoksemassa viiden kilometrin testijuoksua Esport Arenan sisäjuoksuradalla. Laskin kierrokset väärin ja luulin jo tulevani maaliin. Testiä valvonut juoksuvalmentaja Ira Hassinen seisoi suoran päässä. Mietin, että jos nyt pitäisi vielä juosta yksi kierros, en jaksaisi. Tuntui, että olin antanut kaikkeni. Olin jo lopettamassa, kun Ira komensi, että ”Kierros vielä!”. Olin ollut väärässä. Jostain voimia vielä löytyi. Viimeinen kierros sujui ilman suurempia ongelmia.

Tällä viikolla juoksin vauhtikestävyysalueella viisi kilometriä kuntosalin juoksumatolla. Harjoitus alkoi jossain vaiheessa tuntua epämiellyttävältä ja teki mieli hidastaa maton pyörimisnopeutta. Miten helppoa olisikaan ollut vain painaa nappia. Koska tiesin, että en ollut vielä lähelläkään jaksamiseni rajoja, lisäsin vauhtia pari pykälää. Ihan vain näyttääkseni sisäiselle kriitikolleni.

kuva, jossa juoksumatto
Mattojuoksun tulos.

Sisäinen kriitikkoni meuhkaa muuallakin kuin juoksumatolla. Kirjoittaminen ja varsinkin kirjoitusteni julkaiseminen on opettanut paljon kriitikon nujertamisesta. Jos juostessa se huutaa korvaan, että ”Luovuta!”, tekstiä julkaistessani se ilkkuu: ”Häpeä!”. Jari Sarasvuo käytti perjantaiaamuisessa podcastissaan sisäisestä kriitikosta nimeä tarkastaja, joka käyttää häpeää aseenaan. Häpeän yli on päästävä, jotta uskaltaa painaa ”julkaise”. Pyrin teksteissäni henkilökohtaiseen ilmaisuun ja koen, että ne ovat osa minua. Siksi varmasti tuntuu, että asetan itseni näytille.

Meissä on voimaa, energiaa ja potentiaalia. Energia törmää helposti sisäisen kriitikon, tarkastajan ja tuomarin asettamiin seiniin. Se on harmillista. Mikä ilo syntyykään, kun huomaa ylittävänsä itsensä ja kykenevänsä sellaiseen, mihin ei uskonut kykenevänsä. Oli kyse sitten uuden ennätyksen juoksemisesta tai liian tiukassa olevan kurkkupurkin avaamisesta.

kuva, jossa juoksijalla otsalamppu
Pimeässä yksin juostessa oli voitettava kaikki pelot.

Vain luonnonlapset ja sosiopaatit eivät tunne häpeää, todettiin Sarasvuon podcastin saateviestissä. Ihan hyvä, että sisäinen kriitikko joskus huutelee meille, mutta se ei saa päästä puheenjohtajaksi. Kyse ei ole siitä, että mieli järkkyy. Sarasvuon Podcastissa pohdittiin, miten lapsi syntyy kaikkivoipaisena, mutta oppii kasvaessaan itsensä ja tekemisensä rajat. Ne tulevat vanhemmilta, koulusta, kavereilta. Energistä, kekseliästä ja kykeneväistä sisäistä lasta ei saa kuitenkaan kokonaan vangita sisäänsä. Loista parhaasi mukaan!

2 kommenttia

  1. Luin ”jostain”, että lenkillä aidon väsymyksen (jolloin kannattaa vaihtaa kävelyyn tai hidastaa tahtia) tunnistaa vasta sitten, kun on kaksi kertaa patistanut itsensä jatkamaan. Mieli siis yrittää tehdä tepposiaan, vaikka keho jaksaisi vielä kuinka. Tunnistan itsessäni ilmiön ihan selvästi, ja olen yrittänyt opetella olemaan kuuntelematta näitä ”vitsit olet hidas ja kömpelö” -ääniä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: