juoksu

Juoksuharjoittelun yleisimmät kompastuskivet

Kengät New Balance, saatu.

Tänä keväänä tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun aloitin juoksuharrastuksen. Harrastus on välillä kokenut hiljaisempia kausia, mutta liekki on pysynyt yllä koko ajan. Tässä kirjoituksessa pohdin, mihin sudenkuoppiin olisin voinut pudota ja miten olen ne välttänyt.

Moni aloittaa juoksuharjoittelun innokkaana alkuvuodesta. Mielessä siintää jokin alkukesän juoksutapahtuma. Hyvin alkanut harjoittelu voi kaatua ainakin seuraaviin asioihin: liika innostuminen ja sitä seuraava kyllästyminen, lepopäivien vähyydestä johtuva ylirasittuminen, liikaharjoittelusta aiheutuvat rasitusvammat ja tekosyiden kuten sään syyttäminen siitä, että lenkille ei tee mieli mennä.

Innostumista seuraa kyllästyminen

Olen helposti innostuva luonne ja ymmärrän hyvin heitä, joille iskee vauhtisokeus. Uusi kiinnostuksen kohde valtaa niin kokonaisvaltaisesti mielen, että muuta ei enää tiedäkään. Järki katoaa, kun uusi harrastus vie mennessään uuteen maailmaan. Juoksun kohdalla ymmärrän tämän erittäin hyvin. Alussa kunto kohenee vauhdilla, juoksusta alkaa tykätä ja ryhtyy kirjaimellisesti juoksemaan hyvänolonhormonien perässä.

Valokuvaaja Marika Sandberg
Kuva: Marika Sandberg

Aivan kuten rakastuneen alkuhuuma, myös uuden kiinnostuksen kohteen aiheuttamat tunnereaktiot laimentuvat ajan saatossa. Juoksuun voi kyllästyä. Erittäin helposti kyllästyminen tapahtuu sen jälkeen, kun on juossut tavoitteena olleen kymmenen kilometriä, puolimaratonin tai maratonin. Intensiivisen harjoittelun jälkeen voi olla vaikea motivoida itseään taas liikkeelle.

Itsellä tasoittavana ja rauhoittavana tekijänä ovat olleet perhe, työ ja arjen velvollisuudet. Vaikka kuinka olen ollut innostunut juoksuharrastuksestani, aina ei vain ole löytynyt aikaa omille menoille. Tämä on toiminut myös toisin päin: kun omalle harrastukselle on aikaa rajallisesti, on aina motivoitunut lähtemään lenkille.

Mikä siinä perhearjessa sitten aiheuttaa kiirettä? Työpäivä lohkaisee ison osan arkipäivän tunneista. Viisihenkisen perheen ruokkimiseksi on vietettävä kaupassa vähintään yksi ilta viikossa ja kotona saa kuluttaa aikaa keittiössä. Kun lapsia on hankkinut, niiden kanssa myös ollaan. Lapset eivät kaipaa supermegaelämyksiä, vaan yhdessä oloa. Kainalossa istumista elokuvailtana tai lautapelin pelaamista keittiönpöydän äärellä. Kevään tullen paritalon pihamaa paljastuu lumen alta ja alkavat kevättyöt: omenapuiden leikkaaminen, ruohikon haravointi ja kukkien istutukset.

Varo ylirasitusta

Perheen ja muun arkielämän tuomat rajoitteet ovat olleet suorastaan siunaus. Into harrastukseen on säilynyt jo monen vuoden ajan, kun en ole koskaan päässyt harjoittelemaan niin paljon kuin olisin halunnut. Kiireinen arki on myös uhka. Juoksu tai muu liikuntasuoritus on stressi elimistölle ihan samoin kuin kiireinen työpäivä, mielessä kaihertava pulma tai huoli läheisestä.

Kuvaaja: Marika Sandberg
Kuva: Marika Sandberg

Kokonaisrasitus voi ruuhkavuosissa rämpivällä kasvaa liian isoksi. Leposyke nousee, yöllä hikoiluttaa eikä lenkeistä nauti. En omi ylirasitusta pelkästään perheellisille. Yhtä hyvin yksineläjällä voi kasaantua liikaa velvoitteita ja lepopäivät unohtua.

En ole kokenut ylirasitustilaa, mutta myönnän, että ajoittain vauhti on kasvanut liian suureksi. Juoksuharrastuksen alkuajoilta muistan, miten kerran lähdin kaverin kanssa juoksemaan kymmeneltä illalla. Ei mitään järkeä. Onneksi minulla sentään oli ”rikoskaveri” lähes yöhön venyneellä keikalla. Joskus olen tehnyt kahvakuulatreenin lasten mentyä nukkumaan. Ei siinäkään järjen häivää, että herää yöllä kropan kihinään. Nyt noudatan juoksuvalmentaja Ira Hassisen minulle laatimaa juoksuohjelmaa, johon lepopäivät on selvästi merkitty. Niinä päivinä en treenaa.

Rasitusvamma vaanii juoksijaa

Kolmantena sudenkuoppien ja kompastuskivien listallani ovat rasitusvammat. Yhdestä on ikävä kyllä kokemusta. Vuosi sitten harjoitteluni oli ilmeisesti liian yksipuolista, kun sain lonkkaani rasitusvamman. Kompastuin. Olen jauhanut täällä blogissa rasitusvammastani kyllästymiseen asti ja tämän postauksen jälkeen päätin olla asiasta enimmäkseen hiljaa. Palaan nyt kuitenkin vielä hieman viime kesään.

Viime vuonna en toukokuussa juossut metriäkään. Kesäkuun lopulla aloitin juoksua ja kävelyä yhdistävät lyhyet lenkit. Pyöräilin, kävin kuntosalilla, tein osteopaatin määräämiä kotiharjoitteita, kävelin – mitä nyt pystyin kipeällä lonkalla tekemään. Oli vapauttavaa hypätä pois maailmasta, jossa juoksu ja kaikki siihen liittyvä täyttää ajatukset. Nautin kuumasta kesästä kaikkine syntisine herkkuineen.

Laiskoihin kesäpäiviin olisi ollut helppo jäädä. Etenkin juoksukunto oli laskenut. Tiesin olevani totisen paikan edessä, kun taas aloittaisin juoksuharjoittelun. Totta vie: huhtikuussa olin juossut kymmenen kilometriä alle 50 minuutin, mutta lokakuussa viiden kilometrin juokseminen vei vielä yli 25 minuuttia. Marraskuussa juoksin ensimmäisen yli 20 kilometrin lenkin. Se meni hyvin, mutta tunsin väsymyksen jaloissa. Jalka ei todellakaan noussut enää helposti viimeisillä kilometreillä.

Valokuvaaja Marika Sandberg
Kuva: Marika Sandberg

Syksyllä harjoittelin Juoksuopiston kurssin avulla. Se toi hyvän ja kaivatun rungon treeneihini. Kunto on jälleen kohonnut, vaikka ei olekaan yhtä hyvä kuin vuosi sitten. Vielä riittää tekemistä. Opin, että juoksuharrastus ei ole suora jatkumo. Välillä joutuu keräämään itsensä ja ylpeyden rippeensä alhosta ja jatkamaan matkaa. Sen tiedostaminen, että tulee nousuja ja laskuja, sairastumisia ja vammautumisia ja välillä riemun hetkiä, auttaa ylläpitämään pitkäjänteistä harjoittelua. Ei sovi ensimmäisestä vastoinkäymisestä lannistua.

Juoksua säässä kuin säässä

Viimeisenä kompastuskivenä mainitsen Suomen vaihtelevan sään. Onnekseni ostin heti ensimmäisenä ”juoksutalvenani” nastalenkkarit. Olen koko harrastuksen ajan juossut ympäri talven. Kesällä juoksu on kevyttä – sitä ei käy kieltäminen – mutta tuleehan siitä voittajafiilis, kun on juossut pakkasessa tai vesisateessa. Mikä ihana tekosyy sää olisikaan, mutta älä alistu siihen. Mitä useammin itsensä saa ulos huonolla ilmalla, sitä helpompaa siitä kerta kerralta tulee.

Kuvaaja Marika Sandberg
Kuva: Marika Sandberg

Juoksuharjoittelussa tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Olen pohtinut, kumpi tuli itselläni ensin, juoksu vai pitkäjänteisyys. Kuten alussa sanoin, olen helposti innostuva luonne, johon kuuluu myös malttamattomuus. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että juoksu on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Kaikki ei ole heti saavutettavissa, vaan tavoitteen eteen on tehtävä töitä. Jos kompastuu ja kaatuu, on noustava ja jatkettava matkaa.

Follow my blog with Bloglovin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s