Sunnuntaiaamuna köllöttelin tyytyväisenä juoksukuplassani. Katselin juoksuohjelmaani, johon valmentajani Ira Hassinen oli merkinnyt 90-120 minuutin peruskestävyyslenkin. Ajattelin antaa enemmän ajastani perheelle kuin kuluttaa sitä lenkkipoluilla ja ilmoitin ylpeänä, että juoksen vain puolentoista tunnin lenkin. Ilme pöydän toiselta puolelta kertoi kaiken: Mistä lähtien puolentoista tunnin lenkki on ollut ”vain”?
Kyse ei ollut siitä, että en olisi voinut olla kauemman juoksemassa. Kun lähdin, osa lapsista vielä nukkui. Mieheni luki edelleen pöydän ääressä aamun uutisia, kun palasin lenkiltä. Tuskin poissaoloani oli edes kunnolla huomattu. Minä sen sijaan huomasin, että olin kesäisen juoksutauon jälkeen luisunut taas kunnolla juoksukuplan sisään. Mieheni huomautus lenkkieni kestosta teki siihen pienen reiän ja toi tuulahduksen ulkopuolelta.
Juoksukuplaa vahvistaa toisten juoksijoiden kanssa oleskelu ja keskustelu sekä juoksumaailman tiivis seuraaminen sosiaalisen median kautta. Sisällä juoksukuplassa tunnen itseni puuhastelijaksi. Kun seuraa ultrajuoksijoita ja kerta toisensa jälkeen ennätyksiä takovia menijöitä, oma meno tuntuu räpistelyltä. Kävin tällä viikolla jälleen kiropraktikolla, joka puhuu vain englantia. Kun hän oli tarpeeksi monta kertaa sanonut, että olen ”an athlete”, aloin olla todella vaivautunut.
Olin viime viikonvaihteessa GoExpo-messuilla Helsingissä esittelemässä messukävijöille Helsinki City Running Dayn tapahtumia. Moni, jonka kanssa puhuin, oli juossut tapahtumassa useita kertoja. Joku oli juossut Helsinki City Marathonin kolme vuosikymmentä sitten, kun minä vasta juoksentelin ala-asteen pihalla. Sitten oli niitä, jotka epäröivät ja kertoivat vielä tarvitsevansa lisää harjoittelua, jotta pystyisivät juoksemaan puolimaratonin tai edes viisi kilometriä.
Kun puhuin messuilla juoksua vähemmän harrastaneiden kanssa, yritin muistaa, miten oma ensimmäinen puolimaraton jännitti. Ei niinkään se, jaksanko juosta, vaan se, osaanko käyttäytyä massatapahtumassa. Löydänkö varustesäilytyksen ja niin edelleen. Onneksi minulla oli tuolloin kaveri mukana neuvomassa. Nyt, kun olen osallistunut tarpeeksi moneen juoksutapahtumaan, tiedän, miten tapahtumissa tulee toimia. En silti kuulemani mukaan ole ainoa, joka näkee öisin painajaisia siitä, että ei ehdi ajoissa lähtöviivalle.
Juoksutapahtumissa mitataan omaa kuntoa ja otetaan ehkä kisaa toisten juoksijoiden kanssa. Yleensä juoksu tuntuu tapahtumissa jonkin verran epämiellyttävälle. Sen sijaan pitkätkään lenkit peruskestävyysalueella eivät saa aikaan epämukavaa oloa. Päinvastoin: ainakin itselle ne ovat pelkkää nautintoa ja yksi parhaita juttuja koko harrastuksessa.
Kun puhun jonkun juoksua harrastamattoman kanssa, voivat kahden (tai ”vain” puolentoista tunnin) lenkkini tuntua melkein käsittämättömän pitkiltä. Siinä kohtaa haluan muistuttaa, että en suinkaan juokse pitkiä harjoituslenkkejä kovaa. Kovaa juoksen vain lyhyitä matkoja vetotreeneissä.
Juoksukuplassa ei sinänsä ole mitään pahaa. Siinähän on mukava kellua kaltaistensa kanssa. Juoksu on kuin mikä tahansa muu harrastus, johon voi hurahtaa. Koirat, hevoset, moottoripyörät tai erilaiset golfmailat voivat aiheuttaa samanlaista hullaantumista. Saman lajin harrastajat ymmärtävät toista puolesta sanasta.
Silloin, kun ei niin sanotusti puhuta samaa kieltä, juttu tyssää aika nopeasti. Minä esimerkiksi kysyn aina kohteliaisuudesta, minkä rotuinen koira on kyseessä, kun kuulen, että johonkin perheeseen on tullut uusi nelijalkainen perheenjäsen. Kuulen sanan, joka voisi koirarodun sijaan yhtä hyvin olla chileläinen viini tai uusi Linnunradan reunalta löytynyt tähti. Pidän koirista, mutta kuten näkyy, en ole niiden harrastaja.
Yleensä tiedän, milloin on parempi olla hiljaa koko juoksuharrastuksesta. Silloin arvaan jo ennalta, että en saisi mitään vastakaikua tai korkeintaan saisin ihmettelyä osakseni. Joskus puhe kääntyy juoksuun arvaamattomissa tilanteissa kuten on käynyt hammaslääkärin vastaanotolla tai erikoislääkärin huoneessa. Potilas-lääkäri –asetelma unohtuu heti, kun kaksi juoksijaa alkaa vaahdota harrastuksestaan.
Juoksukuplasta herättely tekee ajoittain ihan hyvää. Osaan itsekin antaa arvoa omalle tekemiselleni, kun katson sitä ulkoapäin. Ehkä ei tarvitse kiemurrella vaivaantuneena, kun jonkun mielestä olen ”an athlete”. Samalla yritän ymmärtää, että jotakuta ei kiinnosta yhtään harrastukseni tai että olen muiden silmissä jopa hieman vinksahtanut. Pidän oikeassa paikassa suuni kiinni seuraavasta maratonistani ja toisena hetkenä puhun siitä suu vaahdossa. Jälkimmäinen on aika mukavaa toisen vinksahtaneen seurassa.
LENKILLÄ 
Tuo on kyllä jännä juttu, kuinka rankkana juoksemista pidetään! Tässä selitin juuri siskolleni, että käyn BodyCombatissa vain kerran viikossa, koska se on tosi rankka treeni, mihin hän vastasi, että eikös juokseminenkin ole? Siinä sitten selitin (lyhyesti, koska sisko ei ole juoksija, mutta vaikutti kuitenkin vilpittömän kiinnostuneelta treenistäni), että pääosan lenkeistä juoksen hyvin rauhallista vauhtia ja maltillisilla sykkeillä, joten ei tule todellakaan sellainen BodyCombatin kaltainen puuskutusolo joka lenkin jälkeen. 😀
TykkääTykkää
Juuri näin! 😃 Itse teen normaaliviikkoina yhden ainoan vauhdikkaamman treenin (kovilla viikoilla kaksi), mutta muuten se on leppoisaa pk-treeniä. Siinä tietenkin tulee hyväksi mitä tekee. Rankkoja jumppia jumppaamalla tulee niissä hyväksi, mutta sitten ei välttämättä löydy kestävyyttä samalla tavalla, kuin esim. juuri juoksun harrastajalta. We’ve got stamina. 😉
TykkääTykkää