Osallistuminen saatu.
”Jos vaan jalat kestää” vastasin viestiin, jossa kysyttiin, haluanko kaverini kanssa lähteä juoksemaan polkujuoksutapahtuma Helsinki City Trailiin. Rantamaraton oli tuolloin vielä edessä ja minua askarrutti, millaisessa juoksukunnossa olen maratonin jälkeen. Aikaa tapahtumien välissä oli vain viikko.
Helsinki City Traililla oli valittavana 14 ja 24 kilometrin matkojen lisäksi kuuden kilometrin ”pikamatka”, joten uskalsin ilmoittautua mukaan. Kuusi kilometriä voisi vaikka kävellä. Mikäli en maratonin jälkeen pystyisi kävelemään, olisi väliin jäänyt polkujuoksutapahtuma pienin murheistani.
Selvisin Rantamaratonista erittäin vähäisin vaurioin (rakko varpaassa ja pientä arkuutta säärissä ja pohkeissa). Viikon kuluttua maratonista olin sekä kävely- että juoksukunnossa. Sain houkuteltua kaverikseni Helsinki City Trailille Anna-Liisan, johon olen tutustunut juoksupiireissä. Myös Anna-Liisalla oli maraton takana ja hänkin valitsi lyhimmän tarjolla olleen matkan.
Olen kerran aiemmin osallistunut polkujuoksutapahtumaan. Vuosi oli 2016 ja maastona Leppävaaran urheilupuiston metsät. Olen käynyt muutamilla poluille suuntautuneilla yhteislenkeillä ja muuten samoillut metsissä, mutta siinä oli kokemukseni polkujuoksusta ennen Helsinki City Trailia.
Koska olen juoksija, jolla on juoksukenkiä vähän joka lähtöön, omistan toki kahdet polkujuoksukengät. Muuten polkujuoksu ei ainakaan näin aloittelijana vaadi muita varusteita. Tavallisissa lenkkikengissä on yleensä melko sileä pohja ja ne ovat liukkaat märillä kivillä, mudassa ja juurakossa. Sukkamainen päälliosa ei suojaa varpaita oksilta ja kiviltä.
Tykkään olla metsässä, ja poluilla juokseminen on enimmäkseen mukavaa. Silti juoksen tasaisella maalla lähes kaikki lenkkini. Pelkään hieman epätasaista maastoa ja kaatumista. En tosin koskaan ole kaatunut polkujuoksulenkillä. Tavallisella juoksulenkillä olen muutaman kerran kaatunut. Kaatuminen tapahtuu niin äkkiä ja arvaamatta, että kestää hetki ymmärtää, mitä tapahtui.
Yhden ainoan polkujuoksutapahtuman perusteella tiesin, että kilometriaikoja ei kannata tuijottaa. Metsässä eteneminen on hitaampaa kuin asfaltilla tai muualla tasaisessa maastossa. Pahimmat ylämäet kannattaa kävellä, sillä nousut voivat olla jyrkkiä.
Näillä eväillä lähdin lauantaina 28.9.2019 järjestettyyn Helsinki City Trailiin. Kengiksi valikoitui Sauconyn polkujuoksukengät, joilla olin viimeksi juossut kesälomareissulla Puumalassa. Niiden pohjassa ei ole niin karkea kuviointi kuin toisissa polkujuoksukengissäni, mutta arvelin sen riittävän Helsingin Keskuspuiston poluilla.
Pidempien matkojen juoksijat olivat lähteneet matkaan jo aamupäivällä. Kuuden kilometrin matka starttasi viimeisimpänä puoli kahdelta iltapäivällä. Kun saavuin tapahtuma-alueelle Eläintarhan kentälle, 24 kilometrin voittaja juoksi jo maaliin.
Oli aurinkoista, mutta tuuli oli syksyisen viileä. Mietin, olinko pukenut tarpeeksi vaatteita juoksua varten. Pitkän takin jättäisin varustesäilytykseen, mutta muuten päälläni oli valitsemani juoksuvaatteet: pitkät trikoot, pitkähihainen juoksupaita, t-paita ja tuubihuivi. Kännykkää varten otin juoksuvyön.
Anna-Liisa saapui paikalle vähän ennen yhtä ja saimmekin heti alkaa kiinnittää juoksunumeroita paitaan ja siirtyä kohti lähtöaluetta. Lähtö tapahtui Eläintarhan kentän nurmialueelta. Koko tapahtumaan oli ilmoittautunut 700 juoksijaa, joista lyhimmälle kuuden kilometrin matkalle reilu 100. Kuudella kilometrillä naisia oli huomattavasti enemmän kuin miehiä.
Eläintarhan kentältä reitti kulki ensin asfalttitietä pitkin Auroran sillalle, jonka ylitettyämme juoksimme kohti Keskuspuistoa. Asfalttiosuus oli lyhyt ja pian olimme metsässä tositoimissa. Vaikka päivä oli aurinkoinen, menneen viikon sateet olivat kastelleet metsänpohjaa ja reitti oli monin paikoin märkä ja mutainen.
Juoksimme Anna-Liisan kanssa koko matkan peräkkäin vetovastuuta vaihdellen. Poluilla on vähän ohittamismahdollisuuksia, mutta tilaisuuden tullen napsimme aina muutaman selän. Poluilla juokseminen on hyvin erilaista kuin asfaltilla, kun koko ajan on oltava kaikki aistit valppaina ja katsottava, mihin astuu.
Kuudella kilometrillä ei tarvinnut säästellä voimia ja tiesin hyvin jaksavani juosta koko matkan, vaikka välillä ylämäissä hengästytti ja syke nousi. Kuusi kilometriä ei ollut silti mikään läpihuutojuttu. Anna-Liisa piti hyvää vauhtia yllä ja eteni vaivattoman näköisesti. Itse varoittelin vähän väliä liukkaista juurakoista ja mutalammikoista.
Vaikka maratonista oli kulunut vasta viikko, juoksu tuntui kevyeltä. Vaihteleva maasto, nousut ja laskut olivat vain hyvää vetreytystä maratonin jälkeen. Olin silti tyytyväinen, että olin kerrankin ollut fiksu ja valinnut lyhimmän mahdollisen matkan, vaikka olisin voinut valita minkä tahansa matkoista. Sanotaan, että maratonista palautuminen kestää kuukauden. Viikkoa aiemmin olin juoksemassa maratonia Espoossa.
Reitti oli merkitty maastoon selkeästi ja lisäksi risteyskohdissa oli ohjaajia. Ei ollut minkäänlaista vaaraa eksyä reitiltä. Välillä ylitimme hiekkatien ja sitten reitti painui taas metsän uumeniin. Puoliväli sijaitsi noin kolmen kilometrin kohdalla Ilmalassa. Metsässä ei olisi arvannut olevansa niin lähellä urbaania ympäristöä, mutta kallion päältä näkyi sivistyksen merkkejä.
Takaisintuloreitti oli eri kuin menomatka. Helsingin Keskuspuisto ei ole kovin leveä kaistale metsää näin lähellä keskustaa, mutta ei sentään tarvinnut juosta samaa reittiä takaisin. Ohittelimme edelleen selkiä. Vaikka poluilla eteneminen on hitaampaa kuin asfaltilla, oli meillä Anna-Liisan kanssa kuitenkin maratonille hankittu kunto edelleen tallella. Juokseminen oli mukavaa, vaikka välillä hengästytti.
Kun paluumatkalla lähestyimme Auroran siltaa, olimme juosseet vasta alle viisi kilometriä. Ihmettelin hieman kilometrimäärää, kunnes huomasin, että reitti tekee vielä yhden koukkauksen poluille ennen maalia. Ja se olikin oikein viimeinen taisto! Jyrkkä nousu kallion päälle ja sieltä alas.
Toimitsija kannusti juoksemaan ja nappaamaan ”ainakin neljä selkää”. Sen saatoin tehdäkin, ja viimeisen nousun jälkeen oli lähes pelkkää alamäkeä maaliin. Juoksimme kohti Eläintarhan stadionia ja päätimme Anna-Liisan kanssa juosta maaliviivan yli käsi kädessä. Kello pysähtyi aikaan 46:18.
Haimme maalihuollosta kädet täyteen ruokaa: proteiinirahkoja, suklaarusinoita, pähkinöitä, banaania. Tarjolla ollut juotava maistui parhaimmalta, sillä juostessa tuli jälleen kuuma ja hiki. Ihan turhaan olin pelännyt, että palelen. Kuuden kilometrin matkalla ei ollut juomapisteitä, joten join maalihuollossa kaksi mukillista urheilujuomaa ja mukillisen vettä.
Olen osallistunut kevään, kesän ja syksyn aikana niin moneen juoksutapahtumaan, että en jaksanut sen enempää jäädä fiilistelemään maalialueelle. Kävelin Eläintarhan kentältä jäähallin parkkipaikalle, jonne olin jättänyt autoni. Kotiinpäin ajaessa soitin siskolleni, joka oli yrittänyt soittaa kisan aikana. Hän ei yllättynyt, kun kuuli, että olin jälleen kerran ollut juoksemassa.
Ensimmäinen kokemus Helsinki City Trailista oli mukava. Reitti kulkee ihan oikeassa metsässä ja tarjoa haasteita. Korkeuseroja ei ole paljon, joten siinä mielessä reitti ainakin kuudella kilometrillä oli helppo. Hankalimmaksi koin sen, että piti koko ajan varoa ja katsoa askeliaan. En halunnut nyrjäyttää nilkkojani tai kaatua kovalla kalliolla.
En kokenut vielä suurta innostusta alkaa enemmän juosta poluilla. Kivaa vaihtelua, mutta minua ei mikään houkuttele ainakaan yhtään hankalampaan maastoon. Juoksu on mielestäni eri asia kuin kivikossa tasapainoilu. Luonnon keskellä tykkään toki olla ja metsä on minulle tuttu elementti jo lapsuudesta.
Koska tykkään nimenomaan kestävyysjuoksusta ja olen melko hidas ”läpsyttelijä”, ei jonkun pidemmän polkujuoksutapahtuman juokseminen ole täysin poissuljettua. Polkujuoksussa korostuvatkin juuri sitkeys, pelottomuus ja luonnon läheisyys. Ehkä minun pitää kitkeä itsestäni vielä pois pelko polkuja kohtaan. Selvisinhän nytkin naarmuitta!
LENKILLÄ 