Ensin siitä tulee tapa, sitten riippuvuus. Kyse on tietenkin juoksusta. Kuka tunnisti? Spring dig fri on ruotsalaisen toimittajan Kenneth Gysingin neljäs kirja (Brombergs 2016, 130 sivua). Kirja kertoo juoksun vapauttavasta voimasta humoristisesti, mutta samaan aikaan hartaudella. Juoksu on leikkiä, Gysing sanoo ja lisää heti perään, että vakavaa sellaista.
Sivuja kirjassa on vähän, mutta asiaa sitäkin enemmän. Gysing kirjoittaa samalla innolla unohtumattomista juoksukokemuksistaan maailmalla kuin siitä, miten lenkki kiireisen perhearjen keskellä asettaa ihmisen takaisin uomiinsa. Kunnon juoksukirjan tavoin se sisältää filosofointia juoksusta ja juoksun merkityksestä.
Kirja on ruotsinkielinen. Virkamiesruotsin oppimäärällä sen lukeminen ei tuottanut minulle ongelmia. Jos jokin sana ei asiayhteydestä auennut, tarkistin Googlen kääntäjästä. Selvitin esimerkiksi sen, mitä Gysing tarkoittaa, kun hän kertoo olleensa en fegis (pelkuri), kun Intian suola-aavikolla valitsi matkakseen ”vain” puolimaratonin. Hän vaihtoi puolimaratonin vähän ennen lähtöä kokonaiseen maratoniin ja maalissa huomasi, että oli lopulta juossut ristiin rastiin aavikolla 53 kilometriä. Ehkä joskus olisi hyvä olla vähän pelkuri.
Toinen sana, jolle piti hakea selitystä, oli hen. Tiesin, että se on vastine suomen kielen sanalle ”hän”. Sukupuolineutraali ilmaisu, jolla voi viitata henkilöön ilman, että tarvitsee tuoda esiin sukupuolta. Hen-sana toistuu kirjassa niin monta kertaa, että aloin epäillä omaa ruotsin kielen taitoani. Mutta ei hätää, sanan käyttö on yleistynyt Wikipedian mukaan vasta 2000-luvun alussa. Omat ruotsin opintoni aloitin vuonna 1993.
Monen juoksutarinan takana on päihteidenkäyttöä, sairautta tai muuta pientä vinksahtaneisuutta. Gysingin suhde juoksuun näyttäytyy mutkattomana: hän ei ole korvannut riippuvuutta riippuvuudella, vaikka myöntää, että juoksusta on sellainen tullut. Aikoinaan hänen tyttöystävänsä ryhtyi harjoittelemaan Tukholman maratonille, jolloin Gysing alkoi myös juosta. Hän koki saman valaistumisen kuin moni muukin aloitteleva juoksija. Jos selviän tästä, selviän mistä vain!
Sittemmin Gysing on juossut muun muassa 90 kilometrin pituisen Ultravasanin, viiden päivän mittaisen ultrajuoksun Himalajalla, Bostonin maratonin ja jo aiemmin mainitun Intian suola-aavikkojuoksun. Näistä kaikista hän kertoo kirjassaan. Hyviä suorituksia vuonna 1957 syntyneeltä mieheltä. Kirjan parasta antia oli siitä saamani inspiraatio. Mitä kaikkea voinkaan vielä kokea juoksun saralla. En ole osallistunut ultrajuoksuun, ulkomaan maratoniin tai pidempään polkujuoksutapahtumaan. Kirjaa lukiessa tuntui, että maailma on auki ja täynnä mahdollisuuksia.
Gysing on ammatiltaan toimittaja. Se näkyy tiiviissä, asiakeskeisessä ja helposti seurattavassa tekstissä. Ohueen kirjaan on saatu paljon asiaa. Kuvaukset juoksutapahtumista ovat tiiviitä: on startti, muutama huoltopiste ja maali. Seikkaperäisen kuvailun sijaan Gysing keskittyy tunnelmien ja joskus hassujenkin omien ajatustensa kuvailuun. Vaikka Gysing on painanut päänsä syvälle juoksumaailmaan eikä häpeile julistaa juoksun ihanuutta, hän on säilyttänyt kyvyn tarkkailla ulkopuolisen silmin. Ehkä se johtuu hänen toimittajataustastaan.
Naureskelin kirjaa lukiessa muun muassa näille Gysingin hauskoille havannoille:
- Tukisukkia kutsutaan juoksupiireissä kompressiosukiksi, mutta ne ovat sama asia. (s.19)
- Kun on tarpeeksi kaukana maailmalla, skandinaaviseen tiimiin voi ottaa kanadalaisen, jolla on tanskalainen äiti, ruotsalasia juuria isän puolelta, joka pitää ABBAsta ja osaa yhden lauseen tanskaa. (s. 49)
- Juoksu on leikkiä, mutta vakavaa sellaista (s. 61). Tämä ei kuitenkaan koske eliittijuoksijoita. Eliittijuoksijana oleminen ei ole leikkiä. (s. 125)
- Ennen Intian suola-aavikolla järjestettyä juoksua piti järjestäjille ilmoittaa etukäteen veriryhmä. Onpa vaarallisen kuuloinen kisa, Gysing pohti. (s. 91)
Gysing osaa nauraa itselleen. Hän on eittämättä kokenut juoksija, koska pystyy juoksemaan ultrajuoksuja ja maratonin kuuman aavikon halki. Aina hänkään ei onnistu. Tietäen täysin riskit hän lähtee Bostonin maratonille uusissa lenkkareissa. Pikkuvarvas alkaa hiertää, eikä kipu hellitä, vaikka hän yrittää löysätä kengännauhoja. Niinpä hän pysähtyy, nappaa teipin toisesta nännistään ja kietoo teipin pikkuvarpaan ympärille. Tämän jälkeen hän on ylpeä itsestään: Hyvä juoksija pelastaa itse itsensä. (s. 117)
Hauskasti kirjoitettujen kisaraporttien oheen mahtuu syvempää pohdiskelua juoksusta. Myös ne osiot ovat syvällisyydessään mielenkiintoista luettavaa. Tuntemukset ovat universaaleja. Gysing kuvaa, miten ihminen ei koskaan pääse arkea eroon, mutta juoksun avulla tämä voi luoda oman tilansa arkeen. Tunne maaliviivan ylittämisen jälkeen on huumaava, mutta yhtä lailla juoksija voi kokea euforiaa tavallisella lenkillä, kun juostessa unohtaa, että juoksee. Tiedän tunteen, mitä se parhaimmillaan on.
Hauskojen kertomusten ja pohdiskelun lomaan on koottu lyhyitä vinkkejä. Ne jäävät hieman irtonaisiksi ja antavat eniten aloittelevalle juoksijalle. Myös varsinaisen tekstin sekaan on ujutettu ohjeita. Usein kuulee kysyttävän, miten juoksuharrastus oikein pitäisi aloittaa. Gysing vääntää sen rautalangasta kirjan sivuilla 73-74. Hän kehottaa juoksemaan 2-3 kertaa viikossa parin kuukauden ajan, jotta keho tottuu. Senkin pitää tapahtua asteittain ja varovasti.
Kirja on vähän höpsö, ja huomaa, että on menty kieli poskessa. Humoristinen lähestymistapa onnistuu silloin, kun asiasta tietää niin paljon, että siitä voi vitsailla. Silloin voi ja uskaltaa nauraa myös itselleen. Kirja sisältää syvääkin pohdiskelua juoksun merkityksestä yksilölle ja yleisellä tasolla. Kirja on kirjoitettu juuri sopivalla vakavuudella pilke silmäkulmassa.
Pidin kirjassa siitä, että sitä ei ole turhaan pitkitetty. Joistain Gysingin seikkailuista olisin tosin kuullut enemmän. Yksi tällainen oli Eilatin maratoni. Se on paikka, jonne en heti ensimmäisenä menisi, jos saisin valita maratonmatkan ulkomaille.
Kirja sopii hyvin monentasoisella juoksun harrastajalle. Se sisältää ohjeita, joten aloittelijakin hyötyy. Minunlaiselleni juoksijalle, joka on jo useamman vuoden juossut, kirja toimii inspiraation lähteenä. Aina on myös hienoa huomata, että joku on niin innostunut juoksusta, että kirjoittaa siitä kirjan. Aihe, josta riittää niin monta näkökulmaa kuin on juoksijaa.
LENKILLÄ 