Kirja saatu arvostelukappale.
Juoksen, siis olen (Basam Books Oy 2020, 164 sivua) on Jari Hemmilän kirjoittama juoksukirja. Kirjasta huokuu rakkaus juoksua kohtaan. Myös kokemuksen syvän rintaäänen voi kuulla. Hemmilä on juossut 70-luvulta alkaen ja edustanut Suomea ratamatkoilla. Hän on kokenut luennoitsija ja valmentanut satoja juoksijoita.
Toimittajan ammatti näkyy tekstissä. Se on sujuvaa ja kieli rikasta. Kirjaa oli miellyttävä lukea. Lisäksi ihastuin kirjan sisältöön, sillä Hemmilä antaa rakkautensa juoksuun kuulua. Hän myös väläyttää, että juoksu voisi olla avainasemassa lihovan ja passivoituvan kansan tervehdyttämiseksi. Juoksu tuntuu olevan hänelle yhtä luonnollista (ja välttämätöntä) kuin hengittäminen.
”Kävely, sitten hitaasti käynnistyvä hölkkääminen ja lopulta juokseminen voisi edelleenkin toimia kansalaisten kunnon kohottajana.” (s. 102)
Muutamassa kirjan luvussa Hemmilä kertoo omasta juoksuhistoriastaan ja urheilu-urastaan. Jonkin verran tilaa on varattu myös juoksijalegendojen, kuten ”Lätsä-Pekka” Päivärinnan tai Kaarlo Maaningan, uran muisteluun. Kirjassa mainitaan lisäksi valmentajia ajalta, jolloin maamme pitkänmatkanjuoksu oli voimissaan. Tosin entisenä merikarvialaisena Jouko Elevaaran nimestä tulee ensin mieleen tanssipaikka Merikievari ja vasta toisena juoksuvalmennus.
Aikaisempien vuosikymmenten hölkkäbuumien, pururatojen ilmestymisen ja puuvillaisten juoksupaitojen muisteleminen tuntuu tunkkaiselta. Annan sen anteeksi minua 20 vuotta vanhemmalle Hemmilälle, joka on seurannut juoksuharrastuksen kehitystä Suomessa paljon pidempään kuin minä. Syntymävuotenani hän jo edusti Ruotsi-Suomi–maaottelussa.
Omien kokemustensa lisäksi Hemmilä ammentaa havainnoistaan valmentajana. Hän tietää yleisimmät tekosyyt sille, miksi lenkille ei huvita lähteä. Hän on myös saanut sivusta seurata, mitä vaikeuksia innokas aloittelija kohtaa, ja osaa varoittaa rasitusvammoista ja ylikunnosta.
”Lenkillä oleminen itsessään ei ole epämukavaa, vaan lenkille lähteminen.” (s. 145)
Hemmilä pitää juoksua ihmisille luontaisena tapana liikkua. Lisäksi hän painottaa, miten hyvää tekee viettää aikaa luonnossa. Hemmilä katsoo hieman kieroon sykemittareita. Hänen mielestään ihmisten tulisi pystyä kuuntelemaan kehoaan; sen omia varoitus- ja kannustusääniä. Hemmilä on juossut 70-luvulta alkaen, mutta kertoo omistaneensa sykemittarin vasta puolentoista vuoden ajan.
Aivan turhina kapistuksina Hemmilä ei sykemittareita tuomitse. Hänen mukaansa kuntojuoksijan syke nousee helposti liian korkealle heikon peruskunnon vuoksi. Myös kilpajuoksija saattaa juosta liikaa anaerobisen kynnyksen tuntumassa.
”Sade, pakkanen ja kuumuus ovat säätiloja, joiden aikana ihminen voi juosta aivan kuten muutenkin.” (s. 116)
En laskenut, miten monta kertaa Hemmilä ylistää kirjassaan Suomen neljää vuodenaikaa. Hän on myös aamulenkkien suuri ystävä. Hänen mukaansa helteessä voi juosta, jos on terve, pakkasraja menee jossain -20 asteen paikkeilla ja sateesta on turha valittaa, sillä iho kestää vettä ja vaatteet kuivuvat lenkin jälkeen parissa tunnissa.
Vaikka kirjassa käsketään jättämään selitykset sivuun ja muistellaan hyviä vanhoja aikoja, kun ranteessa oli Leijona-kello ja päässä paksu seurapipo, on kirja ennen kaikkea filosofinen. Hemmilä pohtii nykyajan kiirettä ja ihmisten keskittymiskyvyn puutetta. Hän esittää ratkaisuksi juoksun, joka merkitsee hänelle rauhan tyyssijaa. Hemmilä myös toteaa, että säännöllisen liikunnan antamat arvot ovat pääosin henkisiä.
”Maratonin juosseet henkilöt suhtautuvat juoksemiseen jo astetta henkisesti terveemmin kuin sille vain välinearvoa antavat.” (s. 121)
Kuten kirjan nimi osoittaa, kyseessä on juoksun merkitystä henkisellä tasolla painottava kirja. Itselleni juoksulla on toki välinearvoa: pysyn fyysisesti hyvässä kunnossa, paino ei nouse holtittomasti ja jaksan liikkua lasteni kanssa. Melkeinpä suurempi on juoksun itseisarvo.
Kirjan luettuani ymmärsin paremmin, miksi suhtaudun juoksuun siten kuin suhtaudun. Juoksu on enemmän kuin se, että sidon kengät jalkaani, avaan oven ja lähden juoksemaan. Juoksu on myös sisäinen matka. Sitä on vaikea selittää, mutta Hemmilä kuvaa tätä(kin) asiaa upeasti:
”Juoksijoiden – – – tavatessa toisensa he voivat ymmärtää toistensa juoksemisen sisäistä maailmaa, mutta molemmille jää aina varastoon jotain, jota kukaan toinen ei voi nähdä tai kokea.” (s. 11)
Kirja ei sisällä harjoitusohjelmia tai muita tarkkoja ohjeita. Sen sijaan Hemmilä kertoo vinkkejään onnistuneeseen maratonjuoksuun ja siihen, miten juoksuharrastus kannattaa aloittaa (tai mitä ei ainakaan kannata tehdä). Hemmilä kehottaa maltillisuuteen ja ylipäänsä siihen, että ei aseta itselleen ylimitoitettuja tavoitteita.
Aloittelijaa hän kehottaa juoksemaan 3-4 kertaa viikossa, lakkaamaan vertaamasta itseään muihin ja lopettamaan selittelyn. Hemmilä muistuttaa, että ei kannata vähätellä itseään uutena juoksijana kokeneempien joukossa. Jokainen matka alkaa yhdestä askeleesta. Vammautuminen ja ylirasitustila vaanivat aloittelijaa, ja hän kehottaakin jopa aloittelijoita hankkimaan valmentajan.
Kirja oli kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen yllätys. Se on ansiokkaasti kirjoitettu ja täynnä asiaa. Useamman vuoden juoksua harrastaneena sain siitä paljon irti, sillä ajattelen itse hyvin samalla tavalla monesta asiasta kuin kirjan kirjoittaja. Toisaalta aloittelijakin saa kirjasta tukea juoksuharrastuksen alkutaipaleella.
Harmittaa, että näin loistava kirja on jäänyt vähälle huomiolle. Itse satuin lukemaan arvion kirjasta Juoksija-lehdestä (3/2020), jonka perusteella siitä kiinnostuin. Kirjat, joiden sisältö on heppoista, jotka sisältävät lähinnä kuvia ja joita ”kirjailija” ei ole itse edes kokonaan kirjoittanut, saavat enemmän näkyvyyttä mediassa. Hemmilän kirjassa ei ole valokuvia, vaan sivut ovat täyttä asiaa.
Sisällöltään köyhien kirjojen rummuttaminen on lukijoiden aliarvioimista. Hemmilän kirja ei ole järin paksu, mutta huomasin sitä lukiessani, että teksti laittoi ajattelemaan. Jouduin pureskelemaan ja pohtimaan lukemaani. En todellakaan lukenut sitä yhdeltä istumalta. Se, että sain luettua kirjan parissa päivässä, johtui enemmän siitä, että mielenkiintoista asiaa tuli sivu toisensa jälkeen. Oli pakko ahmia.
Jos jotain heikkouksia pitää listata, niin kirja ei ole yksi iso kokonaisuus, vaan kirjassa hieman pompitaan asiasta toiseen. Samat teemat (suomalaiset juoksijasankarit, ohjeet aloittelijoille, Suomen neljän vuodenajan ja aamulenkkien ihanuuden suitsutus) toistuvat eri asiayhteyksissä. Yksi luku sisältää aina yhden aihekokonaisuuden, ja lukuja kirjassa on 28.
Kuten alussa jo viittasin, juoksijalegendojen esiintuominen ei oman ikäluokkani edustajaan iske. Lisäksi menneen maailman ajattelua edustaa se, että naiset olisivat vähemmän kilpailuhenkisiä kuin miehet. Olen kertonut, että en ole kilpailuhenkinen, mutta totisesti olen tavannut kilpailuhenkisiä naisia. Toisaalta ei ole kauan aikaa, kun juttelin miesjuoksijan kanssa, joka kertoi olevansa kaikkea muuta kuin kilpailuhenkinen.
Kirjan kansi voisi olla mielenkiintoisempi. Sisällön runsaus ja siitä huokuva asiantuntijuus eivät tule ensimmäisenä mieleen kannen värittömästä kuvasta. Kuka kuvan juoksija edes on? Oli vähällä, etten mitäänsanomattoman kansikuvan vuoksi jättänyt kirjaa sikseen.
Nyt luettuani kirjan voin suositella sitä kaikille juoksun harrastajille. Filosofinen ja pohdiskeleva teos sisältää myös käytännön vinkkejä ja kirjoittajan kokemuksia, joihin moni juoksija voi samaistua. Hemmilä on harrastanut juoksua monella vuosikymmenellä, joten hänellä jos jollakin riittää kerrottavaa.
”Viisas veteraani antaa itselleen luvan huojentaa juoksujaan yhdellä harjoituksella jokaista vuosikymmentä kohtaan nelikymppisestä alkaen.” (s. 130)
Kuusikymppinen Hemmilä myöntää iän mukanaan tuomat rajoitteet ja rasitteet. Kirjasta tulee esiin armollisuus ikääntymistä kohtaan. Iäkkäämpänä voi vain nauttia juoksusta, juoksuyhteisöstä ja juoksun terveysvaikutuksista ilman itsensä rääkkäämistä.
Ihan pian nelikymppinen viisas(?) veteraani(?) kiittää ansiokkaasta kirjasta ja mieleenpainuvasta lukukokemuksesta. Ainutlaatuisuudessaan Juoksen, siis olen on tervetullut lisä suomenkieliseen juoksukirjallisuuteen.
LENKILLÄ 