Muutama ihminen on ehdottanut, että minun pitäisi kirjoittaa juoksukirja. Olen ollut otettu kommenteista, mutta toistaiseksi sellaista ei ole tekeillä. Mieluummin luen ja arvostelen muiden kirjoituksia. Tällä hetkellä yöpöydälläni lepää Minna Kaupin elämäkerta, josta sain kustantajalta näytekappaleen.
Arvostan Kauppia, että hän on uskaltanut avata elämäänsä lukijoille. Kirja on hyvin yksityiskohtainen, eikä sitä lue yhdeltä istumalta. Siksi kirja-arvostelua tänne blogiin joutuu vielä odottamaan. Sellainen on kyllä tulossa ennen pitkää.
En olisi valmis kertomaan niin yksityiskohtaisesti elämästäni, kuin Kauppi Ari Väntäsen kirjoittamassa kirjassa tekee. Olen kuitenkin miettinyt, millaisia näkökulmia juoksuharrastukseen ottaisin, jos saisin julkaista juoksuaiheisen opuksen.
Ensimmäinen olisi se, että juoksu kuuluu kaikille. Haluaisin kannustaa mahdollisimman monta aloittamaan juoksuharrastuksen. Olen lukenut eräänkin juoksukirjan, jossa kirjailija käytti niin monimutkaista juoksusanastoa, että piti itsekin ponnistella, jotta ymmärsin. En tykkää erityissanastolla pröystäilystä.
Kun on päässyt juoksumaailman sisälle, unohtaa helposti ulkopuolisen todellisuuden. Se on kuitenkin se todellisuus, jossa suurin osa elää. Ei saa pelotella muita liian vaikealla sanastolla.
Juoksu on helppo harrastus. Se alkaa sillä, että laittaa lenkkarit jalkaan ja alkaa juosta. Ei silloin mietitä, onko se ”laatua” vain ”määrää”. Se on juoksua tai ainakin jotain sen tapaista.
Toinen näkökulma olisi se, että ei tarvitse olla ennestään urheilullinen, jotta voi aloittaa juoksun. Moni juoksukirja alkaa sillä, kun kirjoittaja kertoo nuoruuden yleisurheiluharrastuksestaan tai muusta vastaavasta. Olin pienenä heppatyttö. Tykkäsin tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Siinäpä se. Pelasimme kavereiden kanssa kymmenen tikkua laudalla ja kirkonrottaa. Maailman lyhyin kirja olisi ”Nuoruuteni urheilusuoritukset”.
Kun aloitin juoksuharrastuksen vuonna 2012, en tehnyt elämäntapamuutosta eikä silloin tapahtunut muutakaan järisyttävää. Aloin vain juosta ja huomasin tykkääväni siitä. Lahjakkuudesta en tiedä, mutta kova halu vie pitkälle. Olisi upeaa, jos mahdollisimman moni saisi saman oivalluksen.
Haluaisin kannustaa juoksuharrastuksesta haaveilevia hylkäämään ajatuksen itsestään epäurheilullisena ihmisenä. ”Drop the old story”, kuten englanninkieliset sanovat. Älä toista vääriä uskomuksia itsestäsi – ovatpa ne tulleet päähäsi omien kieroutuneiden ajatusten hedelmänä tai muiden sanomana. Hylkää ne ja aloita uusi tarina.
Aloitin oman juoksutarinani vuonna 2012 ja vieläkin tuntuu oudolta sanoa ”Olen juoksija”. Ei auta, että olen juossut kolme maratonia, harjoittelen valmentajan avulla ja olen mukana Suomen suurimman juoksutapahtuman lähettiläsryhmässä. Uuden identiteetin omaksuminen kestää kauan.
Minulla ei ole urheilutaustaa, aloittelijan tietämättömyys on vielä hyvässä muistissa eikä minulla ole minkäänlaisia opintoja aiheesta. Olen valmistunut yliopistosta hallintotieteiden maisteriksi ja työskentelen sosiaaliturvan parissa valtiolla. En ala kovin helposti neuvoa muita juoksemisessa.
Jos joku kysyy ohjeita, vastaan mielelläni. Olen niin tehnytkin. Some on pullollaan ”tietoa”, joka perustuu yhden ihmisen kokemuksiin: koska tämä toimi minulla, täytyy sen toimia myös muilla. Ihminen ei ole kovin yksinkertainen kapistus. Syy-seuraussuhteita on vaikea osoittaa. Joskus myös mieli tekee temppujaan: esimerkiksi lääkkeillä voi olla lumevaikutus.
Maratonin voi juosta housut nurinpäin jalassa. Tiedän, koska olen juossut henkilön perässä, joka oli laittanut kisapäivän aamuna juoksutrikoot päälleen nurja puoli ulospäin. Ei se mitään, ei se juoksua haittaa. Kisoissa näen, kuinka jotkut ovat liimanneet itseensä varustekassiin tarkoitettuja tarroja. Ei sekään mitään. Oppia ikä kaikki.
Aivan kuten vanhempi ei voi elää elämää lapsensa puolesta, ei juoksijalle voi kaataa tietoa päähän. Jotkut asiat on vain koettava itse ja opittava virheistään. Jotkut virheet pitää tehdä moneen kertaan, jotta voi olla varma. Ja sitten vielä kerran.
Olen harrastanut juoksua kahdeksan vuoden ajan. Olen saanut tutustua muihin juoksijoihin, seurannut juoksuaiheista keskustelua somessa ja ollut siinä itsekin mukana.
Olen saanut seurata läheltä kahden ison juoksutapahtuman järjestämistä. Kesän 2017 olin Helsinki Midnight Runin tapahtumalähettiläänä ja loppuvuonna 2018 pääsin mukaan Helsinki City Running Dayn Street Teamiin.
Olen osallistunut kolmen eri juoksuryhmän harjoitteluun. Olen ottanut osaa massamaratoniin ja juossut idyllisessä kylätapahtumassa.
Kaikenlaista on tullut koettua, mutta toistaiseksi riittää, että saan kertoa niistä täällä blogissa sekä muualla somessa. Ajoittain mietin, pitäisikö antaa enemmän ohjeita, treenivinkkejä tai opastaa muita, mutta en koe sitä omakseni. Olen ennenkin todennut, että ”mun blogi ja minä päätän”. Näin pysyy yllä hyvä meininki, kun teen sitä, minkä koen luontaiseksi itselleni. Sallin myös itseni olla välillä ”ihan pihalla”.
LENKILLÄ 
Se on munkin mielestä vahvuus tunnistaa omat vahvuutensa. Ammattilaisiakin riittää internetissä ja todellisessa elämässä maailman sivu ja niiden vastapainoksi tällaiset sun blogin kaltaiset nollasta joskus aloittaneen juoksijan kokemukset on motivoiva vastapaino 😊
TykkääTykkää
Totta! Arvostan niitä, jotka ovat opiskelleet alaa, eivätkä nojaa vain omiin kokemuksiinsa. Olemme kaikki erilaisia. Annan heidän neuvoa, jotka oikeasti tietävät jotain. Mä tiedän, millaista on aloittaa kolmekymppisenä ja millaista on juosta ihan pian neljäkymppisenä. Niitä vinkkejä sitten täällä jakelen. 🙂
TykkääTykkää