”Olenkin miettinyt, kuka se lenkkeilijä on” totesi eräs yhteislenkille osallistunut juoksija. Minähän se. ”Lenkkeilijä”, ”Lenkki-Ellu”, ”Lenkilläblogi”. Oikea nimeni on Elina, olen 40-vuotias, kolmen lapsen äiti, naimisissa ja asun Espoossa. Palkkaa minulle maksaa sosiaali- ja terveysministeriö, jonka hallinnonalalla työskentelen päivätyössäni.
Innostuin juoksemisesta, kun kolmas lapseni oli reilun vuoden ikäinen. Vuosi oli 2012. Ensimmäisen puolimaratonin juoksin jo seuraavana vuonna ja ensimmäisen maratonin vuonna 2016. Tästä voi päätellä, että harrastus vei heti mukanaan.
Merkittävin tapahtuma oli valinta Helsinki Midnight Runin tapahtumalähettilääksi (ambassador) puolen vuoden ajaksi keväällä 2017. Tuolloin aloin tuottaa sisältöä Midnight Runille ja juosta tavoitteellisemmin. Kaksi asiaa, joiden lähes väistämätön lopputulema oli se, että aloitin oman blogin pitämisen syksyllä 2017.
Olen kirjoittanut Lenkillä-blogia lähes kolme vuotta. Aika on mennyt nopeasti. Välillä olen ollut innostuneempi sekä juoksusta että juoksusta kirjoittamisesta ja välillä vähemmän innostuneempi. Koskaan en ole tosissani harkinnut lopettamista. En juoksun enkä kirjoittamisen. Tykkään liikaa molemmista.
Tällä hetkellä kuulun Helsinki City Running Dayn Street Teamiin usean muun juoksuharrastajan kanssa. Kerron blogissa harjoittelustani kohti Helsinki City Marathonia sekä osallistun kisaexpoihin ja muille messuille.
Juoksuharjoitteluni tähtää lähikuukausina seuraavalle maratonille, mutta en juokse vain tapahtumia varten. Tämä vuosi on osoittanut, että pelkät juoksutapahtumat eivät ole motivaationi lähde, vaan se on jossain muualla.
Koronapandemia on perunut ja siirtänyt monia juoksutapahtumia, mutta en ole lakannut juoksemasta. Juokseminen on ollut parasta liikuntaa tänä vuonna: olen päässyt ulos ja kuntoni on pysynyt yllä.
Juoksuohjelman minulle laatii blogiyhteistyönä juoksuvalmentaja Ira Hassinen (irahassinen@gmail.com). Viime vuonna juoksin kaksi maratonia, joille molemmille treenasin Iran ohjeiden mukaisesti. Tulokset ovat olleet nousujohteisia. Maratonaikani parani viime vuonna kahteen kertaan ja on nyt 4:14. Seuraavaksi haluan alittaa neljän tunnin rajan.
Edellinen saattaa kuulostaa siltä, että olen tulosorientoitunut. Sitäkään en ole. Kisat, uudet ennätykset, juoksuohjelmat… ne ovat harrastuksen suola. Parasta on ulkona liikkuminen, uusien puolien löytäminen itsestä ja se, että huomaa olevansa hyvässä kunnossa. Arkiaskareet eivät rasita, kun peruskunto on kohdillaan.
Tykkään juosta pitkiä rauhallisia lenkkejä. Juuri viime viikolla luin lehdestä, miten joku oli pohtinut elämäänsä, kun käveli Suomen päästä päähän. Toinen taas oli joutunut miettimään valintojaan, suhteitaan, erojaan ja muita haastavia tilanteitaan pitkän koronaeristyksen aikana.
Tunnistin noista jotain samaa, jota itse koen pitkillä lenkeillä. Kuuntelen usein musiikkia, mutta se ei estä miettimästä. Ajatuksia tulee ja menee, joskus jokin asia ratkeaa, joskus alan märehtiä vanhoja. Juokseminen tarkoittaa minulle myös omaa aikaa, jolloin voin laittaa elämäni palikoita järjestykseen. Hassua, miten liikkuminen pakottaa pysähtymään. Nykymaailman viriketulvassa ei ole helppo rauhoittua.
Juoksen noin 40 kilometriä viikossa. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Viime viikkoina olen juossut melko paljon, koska maraton lähenee. Helsinki City Marathon järjestetään 3.10.2020. Sen jälkeen keskityn ylläpitämään kuntoa, käyn enemmän salilla ja pidän ns. peruskuntokauden.
Olen harrastanut juoksua nyt yli seitsemän vuotta. Olen oppinut paljon, mutta en pidä itseäni kaikkitietävänä. En ole tarkka käsitteistä, en ala neuvoa muita, ellei varta vasten pyydetä. Pidän juoksijoina kaikkia, jotka ovat vaihtaneet kävelyn jonkinlaiseksi hölkäksi.
Olen saanut joskus blogiin kommentin, jonka mukaan olen ”neljän tunnin läpsyttelijä”. Olen sellainen oikein mielelläni. En omaa urheilutaustaa, enkä ole nopea juoksija. En ole koskaan juossut painonpudotus mielessäni, vaan juoksen, koska siitä tulee hyvä olo.
Isoin vastoinkäyminen on tähän mennessä ollut lonkan rasitusvamma 2018. Olin kaksi kuukautta juoksematta. Se oli ikävää, mutta opetti paljon.
Rasitusvamma opetti ensinnäkin sen, että vammoja tulee ja menee. Maratonharjoittelu ei ole terveysliikuntaa vaan altistaa vammoille. Harva niiltä välttyy. Rasitusvamman iskiessä ei saa vaipua epätoivoon, vaan on pidettävä taukoa juoksusta, selvitettävä vamma syy ja kuntoutettava itseään takaisin juoksukuntoon.
Toiseksi opin, että pitää osata tehdä muutakin kuin juosta. Pyöräillä, kävellä, uida, nostaa painoja. Lisäksi on mietittävä sitä, mitä tekee, jos ei pysty enää harrastamaan liikuntaa. Mitä sitten tekee?
Viimeiseen kysymykseen minullakaan ei ole vastausta. Olen hahmotellut asiaa mielessäni, jotta en putoaisi tyhjän päälle, jos ilo liikuntaharrastuksista otettaisiin pois. Kirjoittaisin enemmän, hankkisin ehkä lemmikin, tekisin käsitöitä, lukisin.
Lemmikkiä meillä ei ole, mutta tykkään jo nyt tehdä kaikkia edellä mainittuja asioita. Lukemisharrastukseni näkyy aika ajoin täällä blogin puolella, sillä kirjoitan myös kirja-arvioita liikuntaan ja hyvinvointiin jollain tapaa liittyvistä kirjoista.
Gummerus Kustannus lupasi lähettää minulle näytekappaleen syksyllä ilmestyvästä Mona-Liisa Nousiaisen elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut Laura Arffman. Lisää kirja-arvioita siis tulossa!
Nyt jäi jotain varmaan sanomatta, mutta lopetan tähän. Kirjoitan usein pitkästi ja jaaritellen. Tekstin tuottaminen ei ole koskaan ollut ongelmani, asiaan keskittyminen on. Blogi on ollut yksi iso kirjoituskoulu, jossa opin tekemällä. Saman olen huomannut juoksusta. Ajan saatossa oppii ja huomaa, missä on hyvä, mikä vaatii harjoitusta ja mikä itselle sopii. Olemme kaikki vähän erilaisia ja se on rikkaus.
Vaaleanpunainen collegemekko Umbro. Saatu blogin kautta.
LENKILLÄ 