Palasin joululoman jälkeen töihin tammikuun ensimmäisenä arkipäivänä. Lapset aloittivat kevätlukukauden muutamaa päivää myöhemmin, ja arki pyörähti käyntiin.
Koronapandemian vuoksi lasten harrastukset eivät alkaneet yhtä kiihkeällä tahdilla kuin muina vuosina. Vain yhdellä kolmesta lapsestani harrastukset jatkuvat melko normaalisti. Yhdellä harrastukset ovat kokonaan jäissä siihen asti, kunnes lapset ja nuoret voivat taas harjoitella sisällä muiden kanssa. Yksi lapsista ”käy” kolmesti viikossa harrastuksessaan, mutta hoitaa sen etänä omasta huoneestaan. Se helpottaa vanhempien kuljettamistaakkaa, mutta ei ole paras mahdollinen ratkaisu lapselle itselleen.
Juoksuharjoitukset kohti maratonia
Entä omat harrastukseni? Jatkan harjoituksia juoksuohjelman mukaisesti. Tavoitteeni on 15. toukokuuta juostava Helsinki City Marathon (osallistuminen maratonille saatu). Se tulee olemaan viides maratonini. Lumisade ja pakkaset eivät ole häirinneet harjoittelua, sillä olen tottunut juoksemaan ulkona ympäri vuoden melkein säässä kuin säässä. Tammikuun ensimmäisellä tehoviikolla juoksin 41 kilometriä.
Pääkaupunkiseudulle satanut lähes puolimetrinen lumikerros on hankaloittanut kuntosalitreenejä ulkona. Toisaalta pääsen nyt hiihtämään suoraan kotiovelta. Tähän mennessä olen korvannut yhden vauhtikestävyysharjoituksen hiihtolenkillä. Se ei toki ole sama asia, mutta hiihto on kokonaisvaltaista liikuntaa. Toisin kuin juoksussa, siinä harjoitusta saa myös ylävartalo. Mäkisellä reitillä hiihtäminen vastaa intervalliharjoitusta.
Kovimmille pakkasille osui onneksi vain yksi kuuden kilometrin peruskestävyyslenkki. Juoksin sen -19 asteen pakkasessa. Juoksin rauhallisesti ja puin riittävästi päälleni, eikä lämpötila tuntunut lainkaan pahalta. Kylmyyttä ei kannata mennä uhmaamaan, jos on terveydellisiä esteitä tai ei muuten tunne oloaan mukavaksi kylmässä. Tykkään pakkasessa juoksemisesta ja teen sen omasta puhtaasta halustani.
Etätyöapatia
Etätyöapatia-sanan taisi ensimmäisenä mainita Helsingin Sanomat. Se kuvaa hyvin olotilaa, jonka monta kuukautta kestänyt etätyö uhkaa aiheuttaa. Samaan aikaan, kun on mukava juoda kaikessa rauhassa aamukahvit kotona ja siirtyä pikkuhiljaa aamupalapöydästä työpöydän ääreen, kaipaisi jo jotain muuta. Enemmän sosiaalista kanssakäymistä, työmatkaliikuntaa, normaalia elämää. Huomaan välillä ajattelevani, palautuuko elämä koskaan normaaliksi.
Tammikuun alussa ei suorastaan ilahduttanut ajatus siitä, että viikkoni toistuvat samanlaisina kesään asti. Toisaalta yritän olla iloinen siitä, että minulla on työpaikka, josta saan kerran kuukaudessa tililleni palkan. Silti kai saa hieman valittaa, että apatia tässä meinaa iskeä.
Päivän piteneminen ja auringon pilkahtelu auttavat jaksamaan. Kesken etätyöpäivän voi käydä kävelyllä. Omat juoksu- ja muut treenit tuovat hyvää energiaa päiviin. Aion pitää helmikuussa lyhyen hiihtoloman, joka lähenee viikko viikolta. Ensi kuussa saan kylvää myös ensimmäiset tomaatin siemenet, jotta voin istuttaa taimet alkukesästä omalle pihalleni. Selvästikin on jo valoa näkyvissä tunnelin päässä (eikä se ole juna).
Läsnäolo somessa
Lenkeillä ja muutenkin ehtiessäni olen kuunnellut äänikirjana Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Paino. Nimensä mukaisesti se käsittelee enimmäkseen sitä, miten kirjoittaja on kamppaillut painonsa kanssa lähes koko ikänsä. Analyyttisessä ja painoa hyvin monelta eri kantilta käsittelevässä kirjassa Hämeen-Anttila tulee paljastaneeksi jotain surullista nykyajasta. Olen tuntenut piston sydämessäni.
Tiedostan, että olen se ponnaripäinen innokas treenaaja, jolle kaikki näyttäytyy helppona. Vaatekaupassa voin napata rekistä M-koon vaatteen ja se mitä todennäköisimmin sopii päälleni. Lentokoneessa mahdun penkkiin. Kukaan ei katso arvostelevasti, kun treenaan kuntosalilla. Ihmiset eivät tee oletuksia laiskuudestani tai elämäntapojeni terveellisyydestä vain sen perusteella, minkä kokoinen olen. Tätä Hämeen-Anttila kutsuu nimellä thin privilege eli laihojen etuoikeutettu asema.
En ala häpeillä sitä, mitä olen. Pelkästään jo se, että olen valkoihoinen ja syntynyt pohjoiseen hyvinvointivaltioon nimeltään Suomi, on suuri etuoikeus. Ei voi kuitenkaan vähätellä sitä, että kanssaihmiset voivat tehdä elämän kurjaksi, vaikka kuinka olisimme etuoikeutettuja.
Hämeen-Anttila on tekstillään tuonut näkyväksi ja kuuluvaksi ylipainoisten kokemukset laihoja ihmisiä ihannoivassa maailmassa. Ylipainoa ei tarvitse olla paljon, kun moni katsoo jo oikeudekseen kommentoida painoa tai tehdä oletuksia ihmisestä vain sen perusteella, minkä kokoinen hän on. Perinteinen media ja sosiaalinen media tuovat jatkuvalla syötöllä silmiemme eteen, miltä ihmisen ja etenkin naisen tulisi näyttää.
Sosiaalisen median mikrovaikuttajana huolestuin ja aloin pohtia, millaista kuvaa itse edustan. Olen yrittänyt kannustaa kaikkia liikkumaan ja etenkin juoksemaan – koosta riippumatta. Missio on ollut kirkkaana mielessä jo kauan. Sen sijaan en yhtäkkiä ollut enää niin varma, viestivätkö esimerkiksi Instagramiin laittamani kuvat samaa sanomaa.
Kävin läpi omaa kuvavirtaani ja totesin, että siellä on hyvin vähän kuvia, joissa esittelen itseäni vähissä vaatteissa – jos lainkaan. Minulla on ollut sortsit jalassa vain siksi, että helteellä niissä on ollut mukava juosta. Yritän jatkossakin panostaa siihen, että kuvissa pääosassa on se, mihin kehoni pystyy eikä se, miltä se näyttää.
En halua olla luomassa paineita siitä, miltä kehon tulisi näyttää. Niin kauan kuin keho toimii ja kuljettaa eteenpäin, se on hyvä keho. Paljaalla pinnalla saa näkyvyyttä, mutta pitää muistaa, että yksityisyytensä voi myydä vain kerran.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa
Tässä alkuvuoden tärkeimmät kuulumiset. Maailmaan epävarmuuteen on alkanut tottua, eikä auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Koronarajoitusten hengessä olen minimoinut kaikki sosiaaliset kontaktit ja käynyt hoitamassa vain tärkeimmät asiat. Koronarokotteen aion ottaa heti, kun sellaista tarjotaan.
Blogia kirjoitan jo neljättä vuotta, mikä tuntuu uskomattomalta. Aloitin vuonna 2017. Kirjoittaminen on juoksun ohella edelleen intohimoni, eikä kummallekaan näy loppua. Välillä mietin, olenko 40-vuotiaana jo vähän vanha bloggaamaan. Sellaisina hetkinä mieleeni tulevat monet ikäiseni ja minua iäkkäämmät juoksijakaverini – miehet ja naiset. Uskon, että minulle löytyy jatkossakin yleisöä. Blogeja lukevat hieman vanhemmat ihmiset. Nuoremmilla on ovat kanavansa.
Kirjoittaminen toimii erittäin hyvänä keinona järjestellä asioita omassa päässään ja pukea sanoiksi sen, mitä ajattelee. Parhaimmillaan kirjoituksistani syntyy keskustelua muiden kanssa, joka selkeyttää omia ajatuksiani entisestään. Kiitos kun luit ja jätä halutessasi kommentti alle. Mukavaa alkanutta vuotta!
LENKILLÄ 
Ihan ehdottomasti lukijoita riittää ja on mukavaa lukea omanikäisensä blogia. Itsekin olen jo nelikymppinen.
Virpi Hämeen-Anttilan kirjan luin itse viime vuonna ja se kyllä kuvaa maailmaamme hyvin. Minä olen ylipainoinen, mutta olen ollut myös hoikka, koko lapsuuteni ja nuoruuteni sekä sitten myöhemminkin. Ylipainon kanssa aloin kamppailla jo ennen kuin olin ylipainoinen. Luulin, että olin läski, vaikka ylipainoa ei ollutkaan. Kierre johti sitten ylipainoisuuteen.
Minä olen kokenut, että blogisi ei kyllä mainosta juuri sitä, miten hoikka pitäisi olla, vaan juuri sitä, mihin kehosi pystyy. Kehon toiminnallisuuteen yritän itsekin panostaa nyt, enkä laihtumiseen. Tärkeää on säilyttää liikkuvuus.
TykkääTykkää
Kiitos tästä kommentista! 🙂 Välillä sitä vähän epäröi, miksi haluaa olla mukana sosiaalisessa mediassa, jossa niin paljon kiinnitetään huomiota ulkonäköön. Että eikö sitä sitten parempi olisi pysyä poissa. Mutta parasta kuitenkin varmasti tehdä omanlaistaan juttua ja iloita siitä, että liikunta tuo hyvää oloa ja parantaa elämänlaatua.
TykkääTykkää