hiihto

En edes kaatunut

Reilu viisi vuotta sitten olimme perheen kanssa talvilomalla Rukalla. Oli vuoroni käydä hiihtämässä, joten laitoin sukset jalkaan ja lähdin ladulle. Siinä kohtaa reittiä, missä olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, jatkoin suoraan. Päädyin liian vaikealle ladulle ja jyrkässä alamäessä kaaduin rähmälleni.

Kuten usein tällaisissa tilanteissa, henkinen isku on suurempi kuin kehossa tuntuva kipu ja kolotus. Elleivät jäisen lumen poskipäähäni piirtäneet raidat olisi paljastaneet minua, olisin jättänyt toilailuni kertomatta muulle perheelle.

Hiihdin tuolloin ja hiihdän edelleen mieluummin tasaisilla reiteillä. Hiihtäminen on miellyttävämpää, kun saa mennä pitkiä matkoja tasaista vauhtia. Jatkuva ylämäkien tamppaaminen on tylsää, vaikka saisikin sen vastikkeeksi lasketella alamäkeen.

Myönnän, että pelkään kaatumista. En tuon edellä mainitun kompuroinnin vuoksi vaan ylipäätään. En halua loukata itseäni, ja mitä ne muutkin ajattelevat? Huomaan tosin pientä muutosta omassa suhtautumisessani. Hyvällä ladulla ei kaadu, kun tulee rennosti alas. Jos kaatuu, mitä sitten?

En voi olla ajattelematta, että iällä on tekemistä asian kanssa. Se on tuonut varmuutta ja luottamusta itseen. Minuun viitattiin nimellä ”täti” juuri viimeisimmällä hiihtolenkilläni. Latujen risteämiskohdassa isä neuvoi pientä poikaansa: ”Pekka [nimi muutettu], älä mene vielä, täti tulee.” En pahastunut.

villasaarystimet
Eräs ulkoilija kommentoi minulle, että ”Kivat säärystimet!”

Etelä-Suomessa on tänä vuonna paljon lunta, ja pääsen hiihtämään kotiovelta. Tarkoitan tätä aivan konkreettisesti, sillä kotikadulla ei ole hiekkaa ja kadun päästä lähtevät kaupungin ladut. Olen jo tottunut, että ikkunan ohi vilahtelee päivän aikana hiihtäjä jos toinenkin. Aluksi se huvitti, ja itsekin tuntui vähän hassulta hiihtää kadulla.

Olen tänä talvena ehtinyt käydä kaksi kertaa lasten kanssa hiihtämässä, kerran itsekseni koneella tehdyillä laduilla ja viimeisimpänä umpihangessa pelloilla ja metsissä. Löysin itsestäni aivan uuden puolen, kun sunnuntaina päätin hiihtää Kehä ykkösen ääreltä Kehä kolmoselle. Olen hiihtänyt reitin aiempina vuosina, ja jääräpäisesti päätin mennä, vaikka latuja ei ollut tehtykään.

kuva, jossa lumisia mantyja
Latu ei jatkunut enää metsään, mutta hiihdin polkua pitkin.

Lähdin sunnuntaina hiihtämään Leppävaaran laduilta, joilla oli paljon hiihtäjiä. Suuntasin kohti Vantaan rajaa, ja jossain kaupunkien välimaastossa koneella tehty latu loppui. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, meneekö Pitkäjärven rantaan latu. Hän ei osannut sanoa, mutta kommentoi hymyillen, että käy katsomassa, niin olet viisaampi.

Jatkoin matkaani metsässä. Siellä oli mennyt muitakin, mutta myös muilla välineillä kuin suksilla. Reitti oli möykkyinen, mutta hiihdettävässä kunnossa. Viimeksi samoilin samoissa metsissä kesällä, kun kävin juoksemassa poluilla. Polkujuoksulenkistäni voit lukea lisää täältä.

luminen metsä
Lumisessa metsässä piti ylittää oja. En tehnyt sitä aivan näin heppoista siltaa pitkin.

Vaikka en tunne metsää läpikotaisin, ei eksymisen vaaraa ollut. Metsäkaistale on lopulta aika kapea, ja oli helppo seurata reittiä. Takaisin pääsisin samoja uria pitkin. Metsän jälkeen näkyviin tuli tuttu peltoaukea, sitten tien ylitys ja lopulta iso pelto, jonka toisella puolella Pitkäjärven ranta jo näkyi. Takana vilisti Kehä kolmonen.

Olin hiihtänyt koko matkan yksin näkemättä muita, mutta rantaan saapui samaan aikaan kolme muuta ihmistä. Vaihdoin heidän kanssaan muutaman sanan, tyhjensin mukanani olleen urheilujuomapullon ja otin kuvia. Luulin, että taivaalla näkyi sateenkaari. Myöhemmin minulle selvisi, että hetken taivaalla näkynyt ilmiö oli nimeltään pilvikaari. Kaunis joka tapauksessa.

pilvikaari
Sunnuntain hiihtolenkillä näin pilvikaaren.

Pitkäjärven rannassa käännyin ja palasin samaa reittiä takaisin. Ladulla näkyi joitain ihmisiä, mutta ketään ei tarvinnut väistellä tai varoa. Kun olin palaamassa pellolta metsän siimekseen, pyysin ”latua” koiranulkoiluttajilta. He pahoittelivat, etteivät olleet kuulleet tuloani. Toinen heistä kommentoi spontaanisti säärystimiäni, että hienot ovat.

Ilman kunnon latupohjaa eteneminen oli hidasta. Sauvat upposivat syvälle lähes puolimetriseen hankeen. Syke oli koko ajan korkealla, koska jouduin tekemään niin paljon työtä, että pääsin eteenpäin. Tunsin, miten koko keho sai harjoitusta. En kaatunut kertaakaan, mitä voin pitää pienenä ihmeenä. Laskin pienempiä mäennyppylöitä metsässä ja pidempiä laskuja pelloilla. Latu-ura ei todellakaan ollut viivoittimella vedetty, vaan piti pysyä valppaana.

latu hiihtoon
Hiihdin suurimman osan matkasta muiden hiihtäjien hankeen tekemillä laduilla.

Hangessa edetessäni mietin, että juoksuharrastus on varmasti parantanut kehonhallintaani kauttaaltaan. Paitsi aerobisesta kunnosta, jonka olen juoksun ansiosta saanut, voin nauttia myös muista eduista. Pitkästä aikaa tuli tunne, että hei, taidankin olla aika hyvä. En kaatumista ja mäkiä pelkäävä arkajalka, vaan umpihangessa rämpivä omiin kykyihinsä luottava seikkailija.

Oma kokemuksensa oli myös luonto kaikessa kauneudessaan. Viime talvi jäi Etelä-Suomessa kokonaan väliin. Olen kuullut monen toteavan, että tämä talvi tuo mieleen lapsuuden talvet. Aivan! Sellaiset minäkin muistan. Lumeen peittyneet männynoksat kohti sinistä taivasta. Häikäisevä valkeus ja pakkasen puraisu poskissa.

nanopohjasukset
Hiihdän nanopohjasuksilla ja perinteisellä tyylillä. Nanopohjasuksia ei tarvitse voidella.

Paluumatkan toinen vastaantulija esitti saman kysymyksen kuin minä menomatkallani: jatkuuko kunnon latu? Osasin vastata, että ei jatku, mutta voi hiihtää. Nainen ei kääntynyt kannoillaan, vaan jatkoi vastakkaiseen suuntaan.

Palasin metsästä ruuhkaisemmille laduille. Itse kolmen lapsen äitinä en ala huokailla syvään, kun joudun hiihtämään jonossa lapsiperheen takana. On vain mentävä sopivassa kohtaa ohi, sillä nopeamman on velvollisuus väistää. Paitsi jos kyseessä on Pekka-poika tai joku muu, jota isä käskee pysymään sivussa, kunnes täti on mennyt.

Sunnuntaipäivän hiihtosaldo oli 12,5 kilometriä, johon kului aikaa 1:45 tuntia. Vauhtini oli lähennellyt kävelyvauhtia, mutta se ei haitannut. Hiihdän perinteisellä tyylillä, ja nihkeässä pakkaslumessa jouduin lykkimään vauhtia ihan tosissani. Sain hyvän treenin.

Kunnon treenistä kertoi sekin, että olin lopun päivää melkoisen poikki. Olisin mieluiten maannut sängyssä, mutta asialistalla oli vielä käydä ostamassa lapselle uudet ulkoiluhousut ja kokeilemassa jäällä tämän uusia luistimia. Kouluissa talvilajeja harrastetaan mahdollisuuksien mukaan, ja lapsella piti olla varusteet kunnossa seuraavan päivän liikuntatunnille.

latu pellolla
Sunnuntaina ei ollut auringonpaistetta, mutta luonto näytti silti todella kauniilta.

Vaikka aina ei jaksaisi, vien lapsiani kokeilemaan eri talvilajeja. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa. Luistelu- ja hiihtotaito ovat itselläni säilyneet, vaikka välillä oli vuosia, etten pukenut monoja tai luistimia jalkaani. 40-vuotiaana voi vieläpä kokea oppivansa lisää, vaikka tätiosastoon onkin jo siirtynyt. Mutta voin kertoa, että näen hiihtoladuilla paljon itseäni vanhempia hiihtäjiä. Heitä, joilla hiihtopuku on vanhempi kuin minä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: