Hyvä väsymys, paha väsymys

Viimeksi olen lukenut (nyt jo edesmenneen) hiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisen ajautumisesta ylirasitustilaan. Hän ei ole ainoa huippu-urheilija, joka on liian kovan harjoittelun ja liian vähän levon (etenkin sen) seurauksena joutunut pitämään pitkän tauon harjoittelusta, jotta on pystynyt palaamaan takaisin kansalliselle ja kansainväliselle tasolle.

Koska ylilyöntejä tapahtuu huippu-urheilijoille, niitä taatusti tapahtuu myös meille tavallisille tallaajille. Huippu-urheilijat ovat oman kehonsa erityisasiantuntijoita, mutta liikuntaan vähemmän vihkiytyneellä se voi olla vaikeampaa. Etenkin, jos on vasta aloittanut liikuntaharrastuksen, oman kehon viestien lukeminen voi olla erityisen hankalaa.

Liikunta väsyttää – totta kai. Aina, kun kehoaan rasittaa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, se reagoi. Kokemattomalle pelkästä reippaasta kävelylenkistä voi kestää palautua useampi päivä. Vaikka itse olen sellaisessa kunnossa, että pystyn tarvittaessa juoksemaan vaikka maratonin, erilainen ärsyke saa minunkin kehoni hämilleen.

Keskiviikkona juoksen yleensä viikon tehotreenin. Etelä-Suomeen on satanut yli 40 senttimetriä lunta, mikä on tehnyt kaduilla liikkumisesta vaikeaa. Päätin tehdä harjoituksen hiihtäen. Kotini lähellä menevät Leppävaaran kuntoradan ladut, joiden profiili ei ole helpoimmasta päästä. Se, että niiden nousut ja laskut oikeuttavat kansainvälisten hiihtokilpailujen pitämiseen, kertonee jotain.

En ole hiihtäjänä kummoinen, mutta vahvuuteni on siinä sama kuin juoksussa: jaksan pitkään. Puutteellisen tekniikan vuoksi joudun tekemään paljon töitä käsillä, mikä lisää hiihdon raskautta. Hiihdän perinteisellä tyylillä.

Hiihdin keskiviikkoillan pakkasessa latuja yhteensä 15 kilometriä. Se oli pisin tänä talvena hiihtämäni lenkki, johon haastava maasto toi oman lisänsä. Syke nousi ylämäissä enimmillään 170:en. Se on juoksussa vauhtikestävyysharjoitusten yläraja. En tiedä sykealueitani hiihdossa eikä juoksun sykerajoja voi sellaisenaan siirtää toiseen lajiin, mutta harjoitus oli rasittava.

Seuraavan yönä nukuin levottomasti: heräsin ensimmäisen kerran jo muutaman tunnin yöunien jälkeen vähän ennen puoli kolmea. Olin hikinen ja tunsin, miten syke oli tavallista korkeammalla. Kävin vessassa ja juomassa ja onnekseni nukahdin uudestaan. Havahduin yön aikana vielä pari kertaa.

En ollut ihmeissäni kehoni reaktiosta, sillä se on tuttua ja osasin odottaa sitä. Lokakuisen maratonin jälkeen seurasin öisiä sykkeitäni, jotka olivat koholla monena yönä. Trendi oli onneksi laskeva, ja muutamien öiden jälkeen syke normalisoitui.

Väsymys rankan harjoituksen jälkeen oli normaalia ja tervettä. Kun keho tottuu, ei esimerkiksi tekemäni hiihtoharjoitus seuraavilla kerroilla rasita niin paljon. Joskus, jos juoksen pitkän lenkin, saatan tuntea väsymystä vielä seuraavan päivänä. Hassuinta on se, että väsymys tuntuu usein miellyttävältä. Fyysiseen oloon sekoittuu mielihyvää siitä, että on haastanut itseään ja onnistunut.

Vauhtikestävyysharjoituksen jälkeiselle torstaille harjoitusohjelmaani oli merkitty lepo tai kevyt oma harjoittelu. Valitsin levon. En käynyt edes kävelyllä. Riittävä syöminen ja juominen takasivat sen, että olin perjantaina taas valmiina juoksemaan seuraavan harjoituksen.

Saattaa kuulostaa omituiselta, että haluan harjoitella niin, että vielä yölläkin keho käy kierroksilla. Tällaisia harjoituksia ei ole edes viikoittain, mutta olen oppinut niiden kautta paljon. Tunnistan, miten kauan on levättävä ennen seuraavaa harjoitusta. Oma olotila kertoo parhaiten: jos odotan seuraavaa lenkkiä, olen valmis.

Hankalinta on erottaa, milloin vain laiskottaa ja milloin ei oikeasti ole vielä valmis rasittamaan itseään. En pysty tekemään erottelua aina itsekään, mutta kokemus on opettanut paljon. Jos edellisestä harjoituskerrasta on kulunut pari päivää, olon pitäisi olla palautunut. Laiskuudesta aiheutuva väsymys yleensä katoaa, kun pukee lenkkikamat päälleen ja lähtee ovesta ulos.

Etenkin kovia treenejä kohtaan tunnen välillä pelonsekaista kauhua. Ehkä vähän liioittelen, mutta on tervettä, että kovan treenin tekeminen jännittää. Huomaan, miten pitkin päivää yritän keksiä tekosyitä sille, että ei tarvitsisi lähteä. Siitä huolimatta, että tiedän, miten hyvä olo harjoituksen jälkeen tulee.

Ongelmia tulee yleensä silloin, kun yrittää päästä eroon aivan oikeasta harjoittelun aiheuttamasta väsymyksestä harjoittelemalla lisää. Mikä ihmisiä tällaiseen ajaa? Liika vaativuus itseään kohtaan, liian vaativa valmentaja, mallin ottaminen muista? Harjoittelu valmiiksi ylirasittuneena ei tuota tulosta. Siihen ihmismieli löytää helposti ratkaisun: en harjoittele riittävästi, joten harjoittelen vähän vielä enemmän.

Väärin, väärin, väärin. Huippu-urheilu ei ole terveysliikuntaa, mutta me, jotka emme ole huippu-urheilijoita, voisimme yrittää liikkua terveys edellä. Minulla ei ole kokemusta ylikunnosta tai alipalautumisesta, mutta tavallinen arki voi myös viedä voimat.

Kolme lastani syntyivät neljän ja puolen vuoden sisällä ja totuin siihen, että rauhallista hetkeä ei juuri ollut. Pienen lapsen kanssa tekee töitä kolmessa vuorossa eikä vapaapäiviä ole. Kun palasin hoitovapaalta oikeisiin päivätöihini, paahdoin edelleen menemään tukka putkella. Muutaman kuukauden töissä olon jälkeen sain fyysisiä oireita. Laskin tuolloin standardejani kaikilla elämänalueilla ja opettelin ottamaan rennommin.

Juoksu ja muu liikunta ovat hieman nurinkurisesti opettaneet lepäämään. Erityisen pitkän lenkin tai kuvailemani tehotreenin jälkeen olen fyysisesti niin väsynyt, että on pakko levätä. Nyt lapseni ovat jo isompia, eivätkä vaadi vanhemmiltaan jotain koko ajan. Lepäämiseen on myös mahdollisuus.

Koronavuosi opetti minut ottamaan pieniä päiväunia. En nukkunut päivisin edes silloin, kun lapseni olivat pieniä. Siihen toki vaikutti se, että olin alle kolmekymppinen, kun nuoremmat lapset syntyivät ja kolmekymppinen, kun kuopus näki päivänvalon. Nykyään, kun maltan istahtaa alas, saatan myös hetkeksi torkahtaa. Ja nimenomaan 15-30 minuutiksi, enemmän on jo liikaa.

Vaikka kunto kasvaa levossa, harjoitellakin täytyy. Viikkoon mahtuu useampikin harjoituskerta, kun suurin osa juoksusta on peruskestävyysharjoittelua. Sellaiseen kehoni on jo niin tottunut, että tunnin juoksulenkki ei paljonkaan rasita. Kehoni ei ole sellaisesta moksiskaan, ja olen seuraavana päivänä valmis taas juoksemaan. Tämän viikon lopulla minulla onkin kolme perättäistä juoksupäivää, ellen sitten vaihtelun vuoksi vaihda niistä jotain hiihtoon.

Siinä kehittyy, mitä harjoittaa. En pidä lainkaan pahana, jos joku haluaa aina juosta samaa kymmenen kilometrin lenkkiä ja ainoa tavoite on pystyä juoksemaan se samaa vauhtia vuodesta toiseen. Se on ihmisen oma valinta. Jos kaipaa kehitystä, on juostava eri vauhdeilla ja eri pituisia lenkkejä. Vähintään yksi pitkä lenkki viikossa, yksi lyhyempi peruskestävyyslenkki ja yksi vauhdikkaampi lenkki. Kaiken kruunaa lepo.