terveys

Urheiluvammat, loukkaantumiset ja sairastumiset – mitä niistä ajattelen?

15 vuotta sitten odotin ensimmäistä lastani. Nuoremmille tiedoksi, että silloin oli jo keksitty internet, mutta Facebook ja Instagram odottivat vielä tulemistaan. Tietoa raskaudesta ja synnytyksestä sain lehdistä ja kirjoista. Luin internetin keskustelupalstoja, mutta neuvolan terveydenhoitaja löi käteeni oppaan ja sanoi: lue tästä luotettavaa tietoa.

Ostin kirjahyllyyni vauvakirjan, jota piti piilotella niin kauan kuin en halunnut, että muut saavat tietää vatsassani kasvavasta uudesta elämästä. Kirjassa kehotettiin tulevia vanhempia varautumaan muun muassa vauvan ensimmäiseen flunssaan. Sen lisäksi, että kirjassa oli vinkkejä vauvan olon helpottamiseen, oli muutama rivi varattu myös vanhempien tunteille. Se tulee tuntumaan ikävältä, kun vauva on kipeä.

Niinhän siinä kävi, että lapseen tarttui flunssa vauvakerhosta. Mieltäni rauhoitti kovasti se, että olin henkisesti valmistautunut tapahtumaan. Tiesin, että vanhempana tuntisin avuttomuutta, mutta tilanteesta selviäisi.

luminen metsa
Kannattaa miettiä jo ennalta, mitä tekee haastavassa tilanteessa, kuten jos sairastuu tai loukkaa itsensä ja joutuu pitämään taukoa juoksusta.

Myös juoksija kohtaa jossain vaiheessa harrastustaan joko vammautumisen tai loukkaantumisen. Niitä tulee lähes kaikille. Osa selviää yksittäisillä ja pienillä vammoilla ja osa joutuu suorastaan kierteeseen. Tässä kirjoituksessa kerron omista vastoinkäymisistäni ja mitä niistä ajattelen. Tärkeintä on tiedostaa, että vamma tai sairastuminen erittäin harvoin tarkoittaa sitä, että juoksuharrastus pitää lopettaa.

Aloitin juoksuharrastuksen yhdeksän vuotta sitten keväällä 2012. Kolmen lapsen äitinä olen saanut osani vatsataudeista ja flunssista. Yleensä ne eivät ole moneksi päiväksi pysäyttäneet harjoittelua. Omaan vahvan vastustuskyvyn, enkä saa yleensä voimakkaita oireita.

Marraskuussa 2016 sairastuin yllättäen keuhkokuumeeseen. En saanut sitä jälkitautina, vaan kova kuume, päänsärky ja yleinen huono olo iskivät päälle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Juoksuharjoitteluun tuli yli kuukauden tauko. Olin niin kipeä, että en pahimmassa vaiheessa jaksanut edes surra, että en päässyt urheilemaan. Kunhan sain jotain syötyä ja juotua.

kuva, jossa nainen kavelee lumisessa metsassa
Aikuisiällä sairastamani keuhkokuume on ollut pahin tauti, jonka olen saanut.

En loppuvuonna 2016 harjoitellut tavoitteellisesti, mikä osaltaan lievitti tuskaa. Onnekseni satuin tapaamaan lääkärin, joka harrasti itsekin juoksua. Hän kertoi rehellisesti, että keuhkokuumeen jälkeen saattaa mennä kuukausia, ennen kuin elimistö on toipunut taudista.

Juoksin ensimmäisen viiden kilometrin juoksulenkin noin kuusi viikkoa taudin puhkeamisesta. Olin sairauslomalla yli kolme viikkoa. Jos nyt olisin samassa tilanteessa, aloittaisin juoksun kävelyä ja juoksua yhdistämällä. Tuolloin oli vielä opittavaa.

Sairastumisen jälkeen piti hakea juoksukuntoa useamman kuukauden ajan. Onnekseni ymmärsin olevani toipilas, ja esimerkiksi kevään 2017 Helsinki City Runille lähdin juoksemaan vain omaksi ilokseni. En yrittänyt rikkoa edellisenä syksynä juoksemaani ennätystä 1:53 tuntia. Juoksin kuitenkin puolimaratonin alle kahdessa tunnissa.

Muita vakavampia sairastumisia en ole onnekseni kokenut. Keuhkokuume oli sen verran inhottava kokemus, että haluan suojautua influenssalta ja parhaani mukaan nyt jylläävältä koronavirukselta. Otan joka syksy influenssarokotteen ja aion ottaa koronarokoteen heti, kun se on mahdollista.

kuva, jossa luminen metsa
Aion ottaa koronarokotteen heti, kun se on mahdollista.

Keväällä 2018 sain ensimmäisen rasitusvammani, kun oikea lonkkani alkoi oireilla. Kunnon juoksijana juoksin siihen asti, kun en enää pystynyt edes kävelemään. Kokemani perusteella voin antaa kaksi hyvää neuvoa: lopeta, kun sattuu ja se EI lähde sillä millä on tullut.

Jälkikäteen on helppo osoittaa, mistä oireet johtuivat: liian pitkät lenkit, liian nopeasti käyttöön otetut uudet lenkkarit, lisääntynyt seisomatyöskentely, heikko lihaskunto, väärä juoksuasento. Minua varoiteltiin jopa rasitusmurtumasta, mutta pystyin hyppimään trampoliinilla. Kyse ei voinut olla mistään kovin vakavasta. Se, että en pystynyt juoksemaan, oli toki minulle paha paikka.

En saanut koskaan tarkkaa diagnoosia vammastani, mutta ilmeisesti keskivartalon huono tuki ja voimattomat pakarat saivat selkäni notkolle. Juoksin etureisillä ja lonkankoukistaja rasittui. Osteopaatin laatimien jumppaohjeiden avulla paranin. Hän myös laati minulle ohjelman, jonka avulla palasin kävelyn kautta takaisin juoksemaan. Juoksutaukoa tuli kaksi kuukautta.

Lue lisää: Paluu juoksun pariin

Jälleen piti rakentaa juoksukuntoa uudelleen. Pyöräilin kesän 2018 aikana, mutta osin myös vain nautin hellekesästä. Ei sekään huono juttu, ja tuolta kesältä olen saanut painaa muistojen arkistoon unohtumattomia hetkiä.

kuva, jossa nainen kavelee metsassa
Pelkäsin pitkään rasitusvamman uusiutumista. Se ei kuitenkaan uusinut.

Alkuvuonna 2019 nykyinen juoksuvalmentajani Ira Hassinen alkoi laatia minulle juoksuohjelmaa. Olen ollut siitä lähtien hänen valmennuksessaan. Se on ollut suurin yksittäinen syy siihen, että olen viime vuosina välttynyt rasitusvammoilta. Olen parantanut aikojani sekä puolimaratonilla että maratonilla, mutta saanut harjoitella terveenä.

Aloittelevan juoksijan iso sudenkuoppa on se, että hän lisää kilometrejä liian nopeasti. Kunto kasvaa nopeammin kuin keho ehtii sopeutua kasvaneisiin harjoittelumääriin. Vanhat vammat tai kehossa olevat toispuolisuudet alkavat vaivata vasta viiveellä. Kyseessä on usein jokin pieni asia, jota ei edes huomaisi, ellei juoksisi. Kun kehoa rasittaa, heikoin lenkki antaa periksi.

Kun juoksusta innostunut törmää ensimmäiseen rasitusvammaan, kipuun tai kolotukseen, hän alkaa miettiä, onko kengissä vikaa. Ei välttämättä. Syy ei useinkaan ole siellä, mihin sattuu. Polvikipu voi johtua selästä tai nilkoista, akillesjänteen kipu kireistä jalan lihaksista tai puutuvat varpaat jumittuneesta piriformiksesta. Monia olenkin kehottanut menemään osaavalle fysioterapeutille, kiropraktikolle tai osteopaatille kenkäkaupan sijaan.

luminen metsa
Vika ei usein ole siellä, missä kipu tuntuu. Polvivaivojen juurisyy saattaa löytyä nilkoista tai lantiosta.

Lopetan sairauskertomukseni vanhimpaan tapahtumaan. Alkuvuonna 2013 harjoittelin ensimmäiselle puolimaratonilleni. Tammikuun lopulla kaaduin polvi edellä jäähän. Polvi oli niin kipeä, että käytin pari päivää kyynärsauvoja. Voitte uskoa, että aloittelevaa juoksijaa harmitti. Mietin, tässäkö juoksuharrastukseni nyt oli?

Röntgenkuvissa ei näkynyt murtumaa, mutta kun kipu jatkui ja jatkui, menin magneettikuvaan. Ennen kuin lääkäri oli katsonut kuvani, hoitaja kertoi, että polvi näyttää ehjältä. Olisin voinut halata häntä. Myöhemmin sain lausunnon, jossa lääkäri totesi, että polvessa on luumustelma. Luu oli saanut tällin, mutta kestänyt ehjänä. Saman vuoden toukokuussa juoksin ensimmäisen puolimaratonini.

Viime viikolla loukkaantuminen oli jälleen lähellä, ja sain muistutuksen, että kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Olin hiihtämässä ja laskin kovaa vauhtia mäkeä alas. Yhtäkkiä näin edessäni paksuja oksia, jotka joku oli asetellut ladulle. Tajusin, että vauhti pysähtyy tähän ja nyt.

Kuten yleensä, adrenaliini poistaa kivun, ja hoin monta kertaa perässäni tulleelle naiselle, että en loukannut itseäni. En myöskään muista, miten kaaduin ja miten nousin ylös. Normaaleja reaktioita yllättävässä tilanteessa. Keräsin naisen avustuksella kepit pois ladulta ja hiihdin kotiin. Kirosin ilkivaltaa tehneen tyypin.

Kotona vasenta lonkkaa alkoi kolottaa. Kipu oli suurimmillaan nukkumaan mennessä. Pystyin kävelemään ja kyykistymään normaalisti, joten kyseessä ei ollut mitään vakavaa. Seuraavina päivinä tunsin aina jollekin kovalle alustalle istuessani, että takamus oli saanut osumaa. Ilmeisesti olin pudonnut maahan vasen pakara edellä.

Juoksin jo ”onnettomuutta” seuraavana päivänä, joten en loukannut itseäni pahasti. Kiitin hyvää tasapainoani, vahvoja luitani ja takamukseeni kertynyttä pehmikettä. Tajusin kuitenkin, että läheltä liippasi. Vaaraa vaanii siellä, missä sitä vähiten odottaa.

kuva, jossa nainen kavelee metsassa
Vahinko ei tule kello kaulassa. Sain kokea sen taas viime viikolla.

Loukkaantumisiin, rasitusvammoihin ja sairastumisiin kannattaa varautua ennalta. Niitä tulee, mutta niistä myös selviää, vaikka välillä tuntuisi, että vitutukseen voi kuolla. Parasta tietenkin, että pysyisi terveenä. Koronapandemia on opettanut, että esteitä liikkumiseen voi tulla yllättäviltä tahoilta. Viranomaiset ovat sulkeneet uimahalleja, liikuntapaikkoja ja pian kuntosalejakin saattaa uhata sulkeminen. Ulkonaliikkumiskielto olisi aivan äärimmäinen toimi.

Tällä viikolla yksi lapsistani on ollut koronakaranteenissa koulussa olleen altistumisen vuoksi. Yli viikko altistumisen jälkeen näyttää siltä, että tauti ei ole tarttunut. Lapsen ”kohtaloa” katsoessani en ole voinut olla miettimältä, miltä tuntuisi olla kaksi viikkoa kotona. Karanteeniohjeiden mukaan parvekkeella tai omassa pihapiirissä voi ulkoilla.

Yhtä tärkeää kuin varautua mahdollisiin vastoinkäymisiin, on uskaltaa jatkaa harrastusta myös vamman, sairastumisen tai loukkaantumisen jälkeen. Huomasin lonkan rasitusvammasta toivuttuani, että pelkäsin sen uusiutuvan. Kuuntelin kehoani liiankin tarkalla korvalla. Lopulta uskalsin päästää irti pelosta, eikä vamma ole palannut. Siitä on nyt kulunut yli kaksi vuotta ja olen saanut harjoitella terveenä.

Aurinkoisia talvipäiviä kaikille!

aurinkoinen talvipaiva

Lenkillä-blogi Bloglovinissa – seuraa tästä!

1 kommentti

  1. Mulla tuli ensimmäiset kunnon oireilut juoksusta alkuvuonna 2018, kun olin Couch to 5K -ohjelman loppupäässä ja juoksumatkat alkoivat lähestyä sitä vitosta. Vasen nilkka tuli kipeäksi, mutta en hahmottanut kipukohtaa ollenkaan. Fysioterapeutti löysi sitten oikean ongelmakohdan akillesjänteestä. Kaikkeen vaikutti (ja vaikuttaa edelleen) myös yliliikkuva vasen lonkka. Arvaa muljahtiko mahassa, kun viime viikolla samaan pohkeeseen siihen akillesjänteen liitoskohtaan iski aivan kammottava jumi… se taisi kuitenkin olla uusien nastojen aiheuttama väliaikainen reaktio ja sen jälkeen on jo juostu oikein mukavasti.

    Ihan asiasta rasiaan: tsemppiä koronakaranteenin loppuun ja onneksi on pysynyt oireettomana. Kaveri sai koronan Tampereella ja on hänkin ollut nyt karanteenissa. Muistutti oikein pistävästi siitä, että tauti on tosiaan edelleen osa elämäämme.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: