Helsingin Sanomat julkaisi mielipideosastolla 23.3.2021 mielipidekirjoituksen, jossa kirjoittaja peräänkuulutti lapsen yksityisyyden suojelemista ja välineellistämisen ehkäisemistä sosiaalisessa mediassa. Kirjoittaja toi esiin perheblogit, joissa lapset ovat usein merkittävässä roolissa kaupallisissa yhteistöissä.
Mielipidekirjoituksen kirjoittaja huhuili tahoa, joka tulisi puolustamaan lapsen oikeuksia. Olisko se esimerkiksi lapsiasiavaltuutettu? Ainoa vastine, jonka Helsingin Sanomat myöhemmin julkaisi, puuttui lasten työskentelyn juridiseen puoleen. Vastineen kirjoittaja toi esiin, että alle 14-vuotiaat saavat työskennellä vain erikoisluvalla.
Olen kolmen kouluikäisen lapsen äiti, mutta olen jättänyt lapseni kokonaan blogini ulkopuolelle. En kirjoita perheblogia, joten sinänsä rajaus on luonteva. Ajattelin ensin, että minulla ei ole lasten esiintymiseen sosiaalisessa mediassa mitään sanottavaa, mutta tarkemmin ajateltuani muutin mieleni. Olen ollut äiti pian 15 vuoden ajan ja esimerkiksi Facebookissa pian 14 vuotta. Olen seurannut kehitystä lähes aitiopaikalta.
Yksityisyytensä voi myydä vain kerran. Näin sanoi kirjailija Sofi Oksanen eräässä TV-ohjelmassa. Tämä on ohjannut ajatteluani myös sen suhteen, kenellä on oikeus päättää lapsen yksityisyydestä ja esiintymisestä aikuisen sosiaalisen median tileillä. Mielestäni oikeus on lapsella itsellään. Sen vuoksi pidän ongelmallisena, että vanhempi ilman lapsen suostumusta tuo häntä aktiivisesti esiin esimerkiksi blogissa.
Minkä ikäiseltä lapselta sitten voi kysyä suostumusta? Minkä ikäinen lapsi edes ymmärtää, mitä on olla esillä julkisella sosiaalisen median tilillä tai mainostaa jotain tuotetta blogissa? Mielestäni lapsen pitäisi olla vähintään kouluikäinen. Tuolloin viimeistään lapsen elinpiiri laajenee ja hän myös itse alkaa todennäköisesti käyttää älypuhelinta.
Kerron esimerkin omasta elämästäni. Olimme perheeni kanssa viime kesänä kiertämässä autolla Lappia ja Norjaa. Kirjoitin reissusta blogipostauksen. Mainitsin siinä tietenkin, että matkassa oli koko perhe, mutta kuvissa esiinnyin vain minä. Kun koulut syksyllä alkoivat, tuli yhden lapsen luokassa puhetta, mitä he olivat kesällä tehneet. Lapseni luokkakaveri tiesi matkastamme, koska oli lukenut siitä minun blogistani.
Kun kuulin tästä, olin erittäin tyytyväinen, että kuvissa esiinnyin vain minä. Myös teksti koski lähinnä sitä, mitä itse ajattelin matkasta. Miltä lapsestani olisi tuntenut, jos blogissa olisi ollut kuvia hänestä uimapuvussa? Mainostamassa aurinkorasvaa? Nuolemassa mehujäätä?
Tätä tarkoitan yksityisyyden myymisellä. Omani olen myynyt ja olen ainakin toistaiseksi sinut asian kanssa. 40-vuotiaan pitää jo osata ottaa vastuu teoistaan. Mutta voinko myydä toisen ihmisen yksityisyyden? En voi. En voi myöskään tietää, suhtautuisiko lapsi joskus myöhemmin ylpeillen vai häpeillen siihen, että hän olisi esiintynyt blogissani tai ollut jonkin tuotteen mainoskasvo.
Facebookin alkuaikoina vuonna 2007, jolloin itsekin sinne liityin, käyttäjiä oli niin vähän, että keskustelut käytiin julkisesti kunkin profiilissa. Kavereina oli tuttuja, joiden kesken uskalsin jakaa lasten kuvia etelänmatkoilta ja kodin arkisista tilanteista. Nyt tilanne on toinen. Keskustelut käydään yksityisesti Messengerissä ja jos jaan kuvia, rajaan ryhmää, joille julkaisuni näkyvät.
Instagram aloitti toimintansa vuonna 2010. Meillä alkaa olla sukupolvi, joille sosiaalinen media on ollut ”aina”. Sosiaalisesta mediasta on myös tullut ajanvietettä. En tarkoita vain TikTokia käyttäviä teinejä vaan myös meitä aikuisia. Itsekin havahdun välillä, että katselen ajankulukseni muiden Instagram-tarinoita. Tuotan niitä itsekin ja ihmettelen, kun yli 500 ihmistä on nähnyt tarinani, jossa on kuva aamukahvistani ja hyvänhuomenen toivotukset.
Maailma ja ihmisten ajankäyttö on muuttunut. En halua hangoitella vastaan. En myöskään näe sosiaalista mediaa ja lapsia siellä pelkkänä uhkana. Esimerkiksi tuoreille vanhemmille sosiaalinen media tarjoaa vertaistukea. Sosiaalinen media aiheuttaa taatusti paineita pienen lapsen vanhemmille, mutta uskon, että vertaistuen merkitys on suurempi. Varsinki nyt korona-aikana.
Olin itse viisi vuotta kotiäitinä. Kotiäitinä, joka ei pysynyt kotona. Ensimmäisen lapsen kanssa kävin viikoittain seurakunnan ja kaupungin vauvakerhoissa sekä jumpassa. Kun lapsia oli useampi, kävin heidän kanssaan puistossa ja perhekahviloissa, joissa tapasin muita vanhempia. Olen heidän kanssaan edelleen yhteyksissä – joidenkin kanssa jopa viikoittain. Perhekahvilasta löytyi ensimmäinen juoksukaveri, joka houkutteli puolimaratonille. Lopun tiedättekin.
Vertaistuki on kultaakin kalliimpaa. Nyt, kun ei saa kokoontua ja sosiaalisia kontakteja pitää välttää, on oma yhteisö tavoitettava muulla tavalla. Jos pandemian piti tulla, onneksi se tuli aikana, jolloin etätyöt onnistuvat ja lapset voivat esimerkiksi verkon kautta pelata pelejä kavereidensa kanssa. Ihminen on sosiaalinen eläin.
Vaikka lapseni saavat itse myöhemmin päättää, miten paljon kertovat itsestään kaikkien nähtävillä olevilla alustoilla, en jätä heitä kokonaan mainitsematta blogissani. Se, että olen kolmen lapsen äiti, vaikuttaa todella paljon juoksuharrastukseeni. Kiireinen ja kuormittava lapsiperheen arki on yksi syy, että haluan juosta ja viettää aikaa yksin, mutta samalla se rajoittaa harrastustani.
Viikonloppuisin ulkoilen lasten kanssa, enkä voi juosta juuri silloin, kun se itselleni olisi mieluisinta. Lapsilla on korona-aikanakin harrastuksia, joiden aikatauluista on pidettävä kiinni. Lasten menot ovat etusijalla ja omat menot tulevat toisena. Lomia vietämme usein lasten ehdoilla. Kuten viimeisimmästä Lapin lomasta kirjoitin, ne eivät ole aikuisten sporttilomia vaan tarkoitus on viettää yhdessä aikaa.
Tuon äitiyttä esiin myös siksi, että haluan näyttää esimerkkiä. 40-vuotiaana naisena voi vielä kehittyä juoksijana ja pyrkiä kohti parempaa kuntoa. Liikunnallinen elämäntapa on elinikäinen projekti, eikä mikään ”kesäksi rantakuntoon” -tempaus. Keski-iän kovaa vauhtia lähestyessä (ellen jo ole siinä iässä) pitää koko ajan taistella vastaan, ettei joka paikkaa ala kolottaa ja kivistää ja että vuodet eivät kerrytä renkaita vyötärölle.
Vanhemmuudessa tekee virheitä. Voin vannoa, että kukaan ei ole täydellinen. Huomaan itsekin, että joissain asioissa olen lasten kanssa onnistunut ja joissain voin antaa itselleni korkeintaan välttävän arvosanan. Kyse on myös arvotuksista eli siitä, mitä asiaa kukin perhe pitää tärkeänä. Itse pidän tärkeänä lasten oikeutta yksityisyyteen.
Lapset eivät myöskään ole vanhempiensa jatkeita ja vielä vähemmän vanhempiensa omaisuutta. Mitä isommiksi he kasvavat, huomaan, että he ovat minusta erillisiä omanlaisiaan ihmisiä. Sitä vasten ajatus siitä, että voisin käyttää heitä kauppatavarana tai mainoskasvoina, näyttäytyy entistä irvokkaammalta.
Harmi, että Hesingin Sanomien kirjoitus ei ainakaan vielä aiheuttanut enempää kommentointia. Ehkä lapsiasiavaltuutettu tai joki muu ylempi taho vielä puuttuu asiaan. Tosiasia myös on, että tällä hetkellä lasten kaupalistaminen blogeissa ei ole suurin ongelma. Koronapandemia on tuonut muita suurempia ongelmia, kuten perheiden taloudellisen epävarmuuden, joka heijastuu lapsiin.
En kaipaa lainsäädäntöä tai rangaistuksia. Vanhemmilla on moraalinen velvollisuus vähintään ajatella, mitä siitä seuraa, että lapsi on syntymästään asti julkisuudessa. Sitä, minkä nettiin kerran laittaa, ei saa sieltä pois. En halua syyllistää ketään vaan kehottaa pohtimaan omaa toimintaa. Mitä itse haluaisit, että sinusta olisi netissä kaikkien nähtävillä?
LENKILLÄ 