Olen tänä vuonna juossut kaksi kertaa kymmenen kilometriä alle 50 minuutin. Ensimmäinen kerta oli huhtikuussa, kun eräällä aamulenkillä kokeilin, millaisessa kymmenen kilometrin kunnossa olen. Yllättäen juoksin melko vaivattomasti ajan 49:07 minuuttia. Toinen kerta oli viime viikonloppuna, ja siitä kerron tarkemmin tässä kirjoituksessa.
Kun olin huhtikuussa päässyt kympillä noin 49 minuutin aikaan, naapurissani asuva innokas juoksija Mika kyseli, lähtisinkö kokeilemaan vielä parempaa aikaa radalle. Hän on juossut kymmenen kilometriä alle 40 minuutissa ja voisi toimia minulle jäniksenä. Mistään kisasta ei olisi kyse vaan yrityksestä saada minulle uusi ennätys.
Sovimme Mikan kanssa aikatavoitteeksi 48:30 minuuttia. Se alittaisi vuonna 2018 juoksemani ennätyksen 48:53 minuuttia. Pidin tavoitetta kovana, mutta en mahdottomana, kun otin huomioon noin kuukautta aiemmin juoksemani ajan.
Päiväksi valikoitui äitienpäivän aatto. Edeltävällä viikolla pidin maanantaina lepopäivän, tiistaina pyöräilin ja keskiviikkona juoksin kevyen kahdeksan kilometrin lenkin. Torstaina ja perjantaina lepäsin. Pari lepopäivää teki hyvää, sillä huomasin olevani sekä väsynyt että nälkäinen. Niinpä lepäsin, söin ja valmistauduin tulevaan.
Lauantain lähestyessä alkoi olla olo, että joko pian pääsee juoksemaan. Otin sen hyvänä merkkinä. Tapasin Mikan lauantaiaamuna kello 10, ja lähdimme juoksemaan kohti Leppävaaran stadionia. Kerroin Mikalle, että jännittää, mutta juoksua ajatellen on valmis olo.
Lämmittelin vielä kentällä tekemällä koordinaatioharjoituksia, juoksemalla muutaman spurtin ja tekemällä dynaamisia venyttelyjä. Sitten vielä pikainen vessakäynti, urheilujuomaa suun kostukkeeksi ja lähtöviivalle seisomaan. Juomista tai mitään muutakaan en kantanut mukanani. Nyt vain juostaisiin.
Käynnistin Garminin, vaikka en aikonut seurata sen näytöltä muuta kuin sykettä. Mika oli laatinut vauhtisuunnitelman, jolla lähdimme tavoittelemaan ennätystäni. Kello mittasi myös matkaa, mutta kymmenen kilometriä täyttyisi, kun olisimme juosseet 25 kertaa 400 metrin radan ympäri.
Än-yy-tee-NYT ja matkaan. Mika juoksi edellä ja minä 1,5-2 metriä hänen takanaan. Olin valinnut päälleni vajaamittaiset juoksutrikoot ja t-paidan. Jalassa minulla oli Brooks Ghost 13 -lenkkarit, jotka ovat pidemmän matkan vaimennetut kengät (kengät saatu). Uusimpina kenkinäni ne olivat kuitenkin ensisijainen vaihtoehto.
Varustevalinta oli kaikin puolin onnistunut. Päälläni ei ollut liikaa vaatteita eikä myöskään liian vähän. Lämpötila oli +5 astetta, mutta kuten on opittu, juostessa pitää pukeutua kuin olisi 10 astetta lämpöisempää. Kenkiä en matkan aikana ehtinyt edes miettiä. Siellä ne jaloissa kulkivat mukana ja toimivat ilmeisen hyvin.
Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 5:02 minuuttia. Olin pyytänyt Mikalta hieman kiihtyvävauhtista juoksua, joten ensimmäinen kilometri sujui suunnitelmien mukaan. Vauhti ei tuntunut tässä vaiheessa vielä lainkaan pahalta. Tiesin kyllä, että nyt oli vasta 1/10 matkasta juostu. Vielä ehtisi tulla tukalampaa.
Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen juoksusta oppinut, on se, että pitää keskittyä hetkeen. Jos mieli lähtee vaeltamaan liian kauas edelle, saattaa iskeä paniikki siitä, jaksaako. Katselin Mikan punaisen juoksutakin selkämystä ja yritin olla miettimättä oikein mitään. Syke oli noussut 155 lyöntiin minuutissa.
Toinen kilometri meni tavoiteajassa 4:50 minuuttia. Pysyin hyvin jänikseni perässä, mutta jouduin toki tekemään töitä. Kolmanteen ja neljänteen kilometriin kului molempiin aikaa 4:49 minuuttia. Mika teki tarkkaakin tarkempaa työtä. Olen juoksutapahtumissa juossut usein jänisten perässä ja aina ihaillut, miten hyvin he osaavat pitää oikeanlaista vauhtia yllä.
Viidennen kilometrin keskivauhti oli 4:45 minuuttia. Alun hitaampaa vauhtia piti ottaa hieman kiinni, ja se tuntui heti. Puolessa välissä juoksua alkoi hiipiä tunne, että ei tämä kyllä helppoa tule olemaan. Onneksi jalat eivät olleet menneet hapoille, eli syke pysytteli alle anaerobisen kynnyksen.
En mene aivan takuuseen siitä, antaako nykyinen Garminini luotettavia syketietoja. Se mittaa sykkeen ranteesta, joka ei ole niin luotettava tapa kuin sykevyöllä mittaaminen. Puolivälin jälkeen sykkeeni oli noussut välille 165-170. Vilkuilin sykettä kellosta, mutta se sai minut vain huolestumaan aina, jos luku oli 170. Se on juoksutestin perusteella anaerobinen kynnykseni.
Kuudenteen kilometriin kului aikaa 4:49 minuuttia, seitsemänteen 4:50 minuuttia ja kahdeksanteen 4:45 minuuttia. Jänikseni teki edelleen sekunnintarkkaa työtä. Osani oli siinä mielessä helppo, että piti vain pysytellä perässä. Todellisuudessa se oli kaikkea muuta kuin helppoa. Kilometrit 6-8 olivat ”työkilometrejä”, sillä matkaa oli vielä jäljellä, eikä vauhti saanut hiipua.
Yhdeksänteen kilometriin kului aikaa 4:53 minuuttia. Mietin koko ajan, jaksanko loppuun asti. Olin pyytänyt miestäni kentän laidalle ottamaan kuvia. Ärsytti aina, kun näin hänet seisomassa kamera kädessään. Minä sentään juoksin! Teki mieli näyttää keskisormea tai vähintään karjua, että älä enää kuvaa. Sitten muistin, että minähän hänet tänne olin pyytänyt lauantaiaamua viettämään. Parempi olla ihan kiltisti vain.
Vaikka Garmin hälytti aina jokaisen kilometrin merkiksi, en enää loppuvaiheessa osannut laskea, miten pitkä matka oli jäljellä. Yksi kilometri oli kaksi ja puoli kierrosta. Mika huikkasi jossain vaiheessa, että kolme kierrosta vielä. En voinut uskoa korviani. Olin luullut, että kierroksia oli jäljellä vähintään viisi. Aloin epäillä, että hän huijaa minua, jotta jaksaisin vielä. Hengitykseni oli muuttunut äänekkääksi.
Viimeisistä kierroksista en muista paljon mitään. Kaarteissa huomasin, että Mika vilkuili taakseen kuin varmistaakseen, että pysyn pystyssä. Olin ennen juoksua sanonut, että vaikka minusta kuuluisi miten kamala ääni, älä pysähdy, ellen kaadu. Mika mahdollisesti myös sanoi, että olemme tavoitteessa. Tunsin, että enempään en pystyisi ja tein aivan maksimisuoritusta.
Kun viimeiset 200 metriä alkoivat, uskoin jo, että jaksan maaliin asti. Aloin kiihdyttää tahtia. Loppusuoralla juoksin Mikan rinnalle ja ylitimme maaliviivan tismalleen samaan aikaan. Molempien kellot pysähtyivät aikaan 47:59:xx. Kilometrimäärässä oli eroa sen verran, että oma kelloni näytti hieman alle kymmenen kilometriä ja Mikan hieman yli. Olimme joka tapauksessa juosseet 25 kertaa kentän ympäri.
Loppuaika pyöristyi tasan 48 minuuttiin. Pääsimme tavoitteeseemme ja vieläpä puoli minuuttia ali. Ennätykseni on epävirallinen, mutta olen siihen erittäin tyytyväinen. Olen nyt paremmassa kunnossa kuin varmaan koskaan. Tavoistani poiketen uskalsin kerrankin antaa aivan kaikkeni. En maalissa kaatunut maahan, mutta hetken aikaa piti nojailla polviin.
Itsensä haastaminen jännitti ja ehdin jälleen kerran miettiä, miksi haluan tuntea epätoivoa, uupumusta ja pahaa oloa vapaaehtoisesti. Onneksi jo tiedän, että jälkeenpäin se kaikki palkitsee. Oli hienoa myös päästä ikään kuin kisatilanteeseen, kun tavoitteli uutta ennätystä. Yleensä tällaisia tilanteita kokee vain juoksutapahtumissa.
Nyt juoksutapahtumat ovat olleet tauolla. Teki hyvää muistella, miten kisaan valmistaudutaan, miten itseään tsempataan hyvään tulokseen ja saada selville, millaisessa kunnossa on. Seuraavaksi haastan itseni Virtual HCRD:llä, jossa juoksen puolimaratonin. Virtua HCRD:n suoritusaika on välillä 15.-23.5.2021. Aion juosta puolimaratonin 22.5.2021. Lisätietoja voi käydä lukemassa Helsinki City Running Dayn sivuilta. (Oma osallistuminen saatu.)
LENKILLÄ 