The Rise of the Ultra Runners (2019, 369 sivua) on brittiläisen Adharanand Finnin kirjoittama kirja ultrajuoksusta eli yli 42,2 kilometrin mittaisista juoksumatkoista. Finn on juoksija itsekin ja myös toimittaja ja kirjailija. Ultrajuoksusta hän ajatteli hieman vähättelevästi: kuka tahansa voi juosta pitkälle, kunhan juoksee tarpeeksi hitaasti. Mieli muuttui, kun lehden toimituksessa häntä pyydettiin kirjoittamaan juttu Oman Desert Marathonista – ja juoksemaan sen. Finn juoksi sata mailia kuudessa päivässä ja huomasi haluavansa pian lisää.
”Some people take drugs, some people compete in ultra marathons.” (s. 108)
Olen aikaisemmin lukenut kaksi muuta Finnin kirjoittamaa juoksukirjaa ja kirjoittanut niistä arviot blogiini. Ensimmäinen on Running with the Kenyans, joka nimensä mukaisesti kertoo kenialaisista juoksijoista. Toinen on The Way of the Runner, joka puolestaan perehtyy japanilaiseen juoksukulttuuriin. Molempia kirjoja kirjoittaessaan Finn on paneutunut asiaan huolella ja asunut perheineen kuukausia kyseisessä maassa.
Pidin hänen kahdesta aikaisemmasta kirjastaan. Seuraan Finnia sosiaalisessa mediassa ja huomasin jo varhain, että häneltä oli tulossa uusi juoksukirja. Ultrajuoksu ei vain aiheena kiinnostanut. Maraton on pisin matka, jonka olen koskaan juossut. En pidä itsensä rääkkäämistä pidemmillä matkoilla mielekkäänä. Meni kauan, ennen kuin tilasin kirjan itselleni ja aloin lukea sitä.
Kun Finn oli lehtiartikkelia varten juossut sadan mailin aavikkomaratonin Omanissa, ultrajuoksu alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Enemmittä puheitta Finn päätti tavoitella osallistumisoikeutta UTMB:llä eli Ultra-Trail du Mont-Blancilla. Se on yksi tunnetuimmista ultrajuoksutapahtumista ja juostaan Alpeilla. Pituutta on yli sata mailia, jotka juostaan yhdellä kertaa.
UTMB:lle ei niin vain pääse, vaan pitää kerätä karsintapisteitä muista ultrajuoksutapahtumista. Sen jälkeen osallistujat vielä arvotaan. Finn tosin pääsee tapahtumaan toimittajana, joten hänen on vain kerättävä tarvittavat pisteet kolmesta eri ultrajuoksutapahtumasta ennen sitä.
Kirjan pääsisällön muodostaa Finnin matka muiden ultrajuoksutapahtumien kautta UTMB:lle. Hän juoksee Yhdysvalloissa, Etelä-Afrikassa ja omassa kotimaassaan Isossa-Britanniassa. Varsinaisten karsintakilpailujen ohella hän osallistuu muillekin ultrajuoksuille. Yksi niistä on 24 tunnin juoksu, jossa juostaan yhtä ja samaa 400 metrin rataa. Siinä Finn onnistuu keräämään kasaan 89 mailia.
Muu kirjan sisältö koostuu kaikesta ultrajuoksuun liittyvästä. Finn haastattelee kuuluisia ultrajuoksijoita, kertoo rasitusvammoistaan, joita ultrajuoksun aloittaminen aiheuttaa (mm. akillesvaivat ja hermovauriot jalkaterässä), pohtii ultrajuoksijoiden ulkonäköä, ruokavaliota ja taustaa. Finn huomaa, että monen ultrajuoksijan elämässä on tapahtunut jonkinlainen tragedia. On huumeiden käyttöä tai tornadon tuhoamia koteja.
”Perhaps I don’t have enough demons in my past, enough issues to work through, to be a good ultrarunner.” (s. 104)
Kirjan sivuilla vilahtaa minulle yksi ennestään tuttu ultrajuoksija. Hän on yhdysvaltalainen Catra Corbett, joka on myös kirjoittanut ultrajuoksukirjan. Myös tuosta kirjasta löytyy arvio blogistani ja se voi käydä lukemassa täältä. Olin iloinen, että Finn oli ottanut haastateltavakseen juuri Catran, sillä ultrajuoksun maailma kuvautuu kirjan kautta muuten kovin miehisenä.
Ultrajuoksun suosio on viime vuosina kasvanut. Kenkävalmistajat ja muut sponsorit tarjoavat juoksijoille rahakkaita sopimuksia, joiden turvin nämä voivat juosta ammatikseen. Kirjassa tuodaan myös esiin, että ultrajuoksutapahtumia oli jo 1800-luvulla, mutta nykyään sosiaalinen media on tuonut juoksijat aivan eri tavalla esiin. Uusia ennätyksiä syntyy reiteillä usein, koska aina löytyy jostain joku väsymätön yksilö, joka ei pelkää hankaliakaan reittejä.
Finnin reitti UTMB:lle sujuu lähes suunnitellusti. Hän juoksee kahdeksan ultrajuoksua vain 1,5 vuodessa. Matkan varrella hän oppii paljon ultrajuoksusta, ultrajuoksijoista ja itsestään juoksijana. Hän kuvaa rehellisesti tuntojaan kisoissa ja sitä, mitä hän ajattelee muista juoksijoista. Rehellisyyden lisäksi teksti on sopivan huumoripitoista, eikä käy liian vakavaksi. Luontoyhteyden kuvaaminen lämmittää mieltäni, sillä myös minulle luonnossa kulkeminen on iso osa juoksuharrastusta. Kirja päättyy kuvaukseen UTMB:stä.
”…in the modern world we have become cut off from our nature, but that inside we have a deeply buried need to experience the wildness of life.” (s. 364)
Kirjassa parasta on sen pohtiminen, mitä juoksu kullekin merkitsee ja tarjoaa. Juoksu voi konkreettisesti viedä upeisiin kohteisiin ympäri maailmaa, mutta se vie myös sellaisiin mielen sopukoihin, joita ei uskoisi olevan olemassakaan. Toisaalta seikkailua ei aina tarvitse lähteä etsimään maailman laidalta, vaan upeita kohteita voi löytää lähempääkin.
Finn kuvaa, miten ultrajuoksija voi matkan aikana tuntea syvää toivottomuutta ja toisaalta ilmaan nostavaa euforiaa. Kahdessa ultrajuoksutapahtumassa hän näkee hallusinaatioita, kun kivet muuttuvat taloiksi, metsässä on yhtäkkiä puhelinkoppi tai kuviteltu huoltopiste nousee eteen ja häviää saman tien. Hallusinaatioista on hauska lukea, vaikka samalla ymmärtää, että silloin ihminen on kyllä vaarallisen sekaisin.
En kirjan luettuanikaan vielä ymmärrä, miten joku voi juosta yli sata mailia. Finn tuntuu vaihtavan melko huolettomasti maratonit ultramatkoihin. Muut ultrajuoksutapahtumat ilmeisesti toimivat pääasiallisena harjoitteluna kohti Ultra-Trail du Mont-Blancia. Lisäksi hän käy juoksemassa muutamien ultrajuoksua harrastavien kanssa, jotta näkee, miten nämä harjoittelevat, mutta omaa harjoitteluaan Finn ei juuri kuvaa.
Kirja ei muutenkaan ole ultrajuoksun ohjekirja. Se toimii kyllä loistavana inspiraation lähteenä ja analyysinä ultrajuoksusta ja ultrajuoksijoista. Ultrajuoksu on uusi maraton, jolla saa sosiaalisessa mediassa suosiota. Kuva vuoristosta on takuuvarma keino saada paljon tykkäyksiä.
Ultrajuoksussa varusteilla on suurempi merkitys ja ylipäänsä niitä tarvitaan enemmän kuin tavallisessa juoksussa. Kirjassa kerrotaan, miten Finn takeltelee teleskooppisauvojen kanssa ja miten hän saa kuulla, että jotkut lyhentävät hammasharjan harjaksia, jotta monen päivän kisassa on vähemmän kannettavaa mukana.
Kirja ei anna liian ruusuista kuvaa ultrajuoksusta, vaikka innostava onkin. Reitit vuorilla voivat joskus olla oikeasti vaarallisia. Matkan varrella saattaa mieli tai keho pettää, ja juoksija joutuu lopettamaan leikin kesken. Kipu kuuluu olennaisena osana ultrajuoksuun ja sen läpi vain on juostava. Muutaman kerran Finn kokee kisassa ihmeellisen virkistäytymisen ja huomaa, että voivavaroja on sittenkin, vaikka luuli kaiken jo kaikonneen kehostaan.
”Ultra running can be a metaphor for life, with all its ups and downs, its struggles and revivals.” (s. 88)
En ole aiemmin ollut kovin innostunut ultrajuoksusta. Itsensä aivan äärirajoille laittaminen saattaa aiheuttaa sellaisia vaurioita, joista ei välttämättä toivu ikinä. Se on tylsää huomata vasta sitten, kun vahinko on jo tapahtunut. Ehkä ajatukseni kuvastaa sitä, että en usko oman kehoni kestävän moista rääkkiä.
Kun sain kirjan luettua, en edelleenkään ole lähdössä ultrajuoksemaan. Seikkailu sen sijaan kiinnostaa. Finn kuvaa upeasti luonnon keskellä juoksemista ja uusia kokemuksia, joille minäkin olen avoin. Ehkä kokeilen joskus polkumaratonia, jossa matka ei ole pitkä, mutta eteneminen on hitaampaa.
Voin suositella kirjaa tietenkin kaikille ultrajuoksua harrastaville, mutta myös muille juoksijoille. Tiedän kokemuksesta, että lyhyemmilläkin matkoilla joutuu taistelemaan samojen ajatusten kanssa: tässä ei ole mitään järkeä, haluan keskeyttää, lopetan koko juoksuharrastuksen. Juoksu fyysisesti tapahtuu liikuttamalla jalkojaan, mutta mielen merkitystä ei voi sivuuttaa. Mieli voi saada meidät luovuttamaan, mutta se voi myös auttaa jaksamaan silloin, kun luulemme, että mitään annettavaa ei enää ole.
Kirja on englanninkielinen. Ultrajuoksukirjoja ei ole paljonkaan saatavilla suomeksi. Niitä voisi joku alkaa suomentaa tai vielä parempaa: kirjoittaa suomalaisen ultrajuoksukirjan. Havahduin itsekin siihen, että olen lukenut vain englannin- ja ruotsinkielisiä ultrajuoksukirjoja. Sinänsä juoksu ei tunne kieli- tai kulttuurirajoja, eikä ole väliä, kuka kirjan on kirjoittanut ja millä kielellä. Juoksijat puhuvat kaikki samaa kieltä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa:
LENKILLÄ 