arki

Ihanneminää tavoittelemassa

Instagramin yleisintä sisältöä on se, mitä kukin on päivän aikana syönyt ja juonut. Olen kuullut jonkun vitsailevan, että mitä jos saman tekisi ääneen: huutelisi kaupungilla kaikille vastaantulijoille päivän ruokalistansa. Luulen, että yhden ja toisen kulmakarvat kohoaisivat.

Instagram-tilini täyttyy paljolti juoksuaiheisista kuvista. Tarinoihin, jotka katoavat vuorokauden sisällä niiden lisäämisestä, laitan melko paljon ruokasisältöä. Otan kuvia siitä, millainen kahvikuppi milloinkin on kädessäni tai millaisen lounassalaatin olen etätyöpäivänä väsännyt.

Kun olin jälleen kerran lisännyt kuvan paistamastani kuhafileestä, havahduin. Huomasin, että kerron päivästäni asioita, jotka eivät lainkaan kuvaa minua. Tykkään syödä ja tuntuu, että minulla on aina nälkä, mutta kunnollista ruoanlaittajaa minusta ei saa tekemälläkään.

Olen keittiössä tohelo, jolla välillä onnistuu ja välillä ei. Jos jaksan keskittyä siihen, mitä teen ja laitan hetkeksi sivuun suurpiirteisyyteni, lopputulos on hyvä. En katso kellosta paistoaikoja tai mittaa raaka-aineita, mikä selittää vaihtelevan lopputuloksen. Harhaudun myös helposti tekemään jotain muuta, jolloin unohdan ajankulun tai mitä olin alun perin tekemässä.

Olen asunut yli 40 vuotta nahoissani, joten alan pikkuhiljaa tuntea itseni ja tietää, millainen olen. Sen vuoksi havahdun ristiriitoihin sen välillä, mitä oikeasti olen ja mitä tuon itsestäni esiin. Esimerkiksi juuri ruokakuvien jakaminen sosiaalisessa mediassa ei heijastele minua parhaiten.

Huomaan ristiriidan, mutta vielä enemmän hämmentää se, mikä saa minut ajattelemaan, että niitä ruokakuvia pitää jakaa? Mitä naisen tai ihmisen mallia sillä haluan kertoa ja toistaa? Joskus haluaisin olla ihminen, jolla on koti järjestyksessä ja ruokapöytä kiiltää puhtaana. Alan uskoa, että en ole se ihminen. Ei minun tarvitse.

En tunne mitään intohimoa ruoanlaittoon, siivoamiseen tai puutarhatöihin. Uskon, että meitä on muitakin, jotka näin ajattelevat. En todellakaan halua olla mukana luomassa paineita, että pitäisi tehdä ateriat alusta asti itse, pitää koti siistinä ja parvekelaatikossa kauden kukkaset.

Ihmiset uupuvat, jos he olettavat, että heidän pitää olla tietynlaisia ja yrittävät toteuttaa ihannetta. Sen tekeminen, mikä ei ole luontaista itselleen ja kiinnostuksenkohteilleen, vie voimia. Tiedän tämän itsestäni.

En voi siirtää intoani ja energiaani juosta esimerkiksi juuri siivoamiseen. Välillä löydän itseni pyyhkimästä kaapinovia ja järjestelemästä loputtomia purnukoita hyllyillä ja sitten ihmettelen, miksi uuvun tällaisista pienistä kotitöistä. Jaksan juosta 20 kilometriä ja saan siitä suorastaan energiaa, mutta jääkaapin hyllyjen peseminen tuntuu raskaammalta tehtävältä. Jollakin muulla tämä toimii varmasti toisin päin.

Jaan juoksustakin välillä ihan tietoisesti asioita, jotka ovat minulle yhdentekeviä. Viimeksi jaoin Instagramissa tiedon siitä, miten monta kilometriä olin juossut tammikuussa. Tiedän, että joitain seuraajiani kiinnostavat sellaiset asiat. Huomaan myös, että moni haluaa tietää, millaisella vauhdilla juoksen ja millaisia matkoja. En ole nopea juoksija, joten en usko, että kilometrivauhtini asettavat kummoisiakaan paineita.

Maratonharjoittelu pitää yllä hyvää treenimotivaatiotani. Lisäksi olen saanut aikaisempina vuosina kokea, että määrätietoinen harjoittelu tuottaa tuloksia. Juoksu on minulle itseisarvo ja hienoa sinällään ilman tavoitteita. Välillisesti se tuo hyvän yleiskunnon sekä parantaa unenlaatua ja kokonaisuudessaan elämänlaatua. Juokseminen myös rauhoittaa vaeltelevaa mieltä ja rentouttaa kehoa.

Minulla on kaveri, joka on loistava kokki. Niin loistava, että hän laittaa mieluummin itse hyvää ruokaa kuin menee ravintolaan pettymään keskinkertaisten aterioiden äärelle. Kirjoittamisesta hän totesi kerran, että jos hänelle annetaan kynä, paperia ja jokin aihe, hän saisi aikaan kolme ranskalaista viivaa ja jotain tekstiä niiden perään.

Minun ja kaverini luovuus kuplii selvästi eri asioissa: hänellä kauha kädessä kattilan äärellä ja minulla kynän ja paperin tai tietokoneen näppäimistön vieressä. Se, mikä on mieluista ja mukavaa, on helppoa tehdä. Välillä saan kyselyjä, miten jaksan kirjoittaa blogia. Helposti, sillä tykkään siitä, eikä kirjoittaminen uuvuta. Se on mukavaa ja tunnen olevani elementissäni.

Osin tiedostamattani toistan kaavaa siitä, miten Instagramissa ja muualla sosiaalisessa mediassa ”kuuluu olla”. Totuus kuitenkin on, että olemalla juuri sellainen kuin on, on mielenkiintoisimmillaan. Kukaan toinen ei ole juuri samanlainen kuin sinä tai minä.

Suorittaminen on aikamme kirosana. Sen sijaan, että surkuttelee, että pitäisi olla jonkun muun kaltainen, kannattaa keskittyä siihen, että on juuri sellainen kuin on. Se syö voimia, jos yrittää vain täyttää muiden odotuksia. Joskus myös voi käydä niin, että onkin itse asettanut itselleen riman liian korkealle, jolloin vaatii itseltään liikaa, vaikka kukaan ulkopuolinen ei sitä tekisikään.

En mielelläni ole yksi niistä, jotka puuhaamisellaan aiheuttaa paineita muille. Tulin tässä nyt ainakin paljastaneeksi, että karkaan mieluummin juoksulenkille kuin puunaan vessan kaakeleita. Se toisaalta tuskin tuli yllätyksenä kovin monelle. Ei ainakaan itselleni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: