Maailmankaikkeus osoitti jälleen kerran huonoa huumorintajua, kun viikon lomaa ja hengähdystaukoa, jota kovasti odotin, tuli taas kurjistamaan koronavirustartunta. Viimeksi näin kävi lokakuussa, kun olin ottanut lasten syysloman ajaksi töistä vapaata. Tuolloin yksi lapsistani sairastui koronaviruksen aiheuttamaan tautiin. Altistuminen oli tullut ennen lomaa koulussa.
Viikon talviloma alkoi lauantaina positiivisen negatiivisissa tunnelmissa, kun yhden lapsen kotitestiin piirtyi kaksi epätoivottua viivaa. Tartunnan lähde viittaa jälleen vahvasti kouluun. Tauti itsessään ei aiheuta samanlaisia epäuskoisia tunteita kuin vielä viime syksynä. Omikronmuunnoksen aiheuttamaa tautia on ollut liikkeellä todella paljon, ja olen hämmästynyt, että pääsimme näinkin pitkälle ilman tartuntaa.
Lauantai alkoi lapsen positiivisella koronatestillä ja sunnuntai jännällä jääkiekko-ottelulla Pekingistä. Laitoin kellon soimaan sunnuntaiaamuna kuudelta. Ehdin keittää kahvit ja siirtyä kuppi kädessä olohuoneen sohvalle, ennen kuin kiekko putosi jäähän olympiakaukalossa. Jännän ottelun aikana uni kaikkosi silmistä. Suomen miesten jääkiekkojoukkueen ensimmäinen olympiakulta maistui makealle myös kotisohvalta käsin.
Olen sukupolvea, joka on jännittänyt Suomen miesten jääkiekkojoukkueen ensimmäistä MM-voittoa keväällä 1995. Ruotsalaiset olivat itsevarmoina tehneet voittolaulun Den glider in, jonka suomalaiset saivat ottaa käyttöönsä, kun verkko heilahtikin useamman kerran ruotsalaisten päässä. Länsinaapuri ei ottanut jälleen kultaa, vaan se tuotiin Itämeren yli lama-Suomeen. Se, että Suomi on jossain maailman paras, tuntui silloin ja tuntuu edelleen erityisen hyvälle.
Nykyisessä juoksuohjelmassani pitkä lenkki on lauantaisin. Tuore koronatestitulos sekoitti suunnitelmat lauantaina, enkä ollut varma, juoksenko pitkää lenkkiä edes sunnuntaina. Mietin, että lenkki voisi pahentaa tilannettani kahdellakin tapaa. Jos virus olisi jo elimistössäni, sen määrä lisääntyisi fyysisen rasituksen myötä (tämän vuoksi sairaana treenaaminen ei ole koskaan viisasta). Jos en olisi vielä virusta napannut, raskas lenkki heikentäisi puolustuskykyäni hetkellisesti ja olisin taudille entistä helpompi saalis.
Päätin tehdä sunnuntaina koronan kotitestin ennen lenkkiä. Tulos oli selvä negatiivinen, ja uskalsin alkaa kerätä lenkkivaatteita kokoon. Liika pohdinta sai jäädä sikseen ja lähdin juoksemaan kohti Laajalahtea. Olen suunnitellut yhteislenkkiä, joka lähtee Leppävaarasta ja kiertää Laajalahden merelliset maisemat. Alkuperäinen päivämäärä 26.2.2022 saattaa perheessäni olevan koronatartunnan vuoksi siirtyä eteenpäin, mutta lupaan järjestää yhteislenkin mahdollisimman pian.
Yksi asia tuli sunnuntain lenkillä selväksi: Laajalahtea kiertävällä reitillä on melkein pelkkää jäätä. Sulaa asfalttia oli jonkin verran ainoastaan Kuusisaaressa. En olisi selvinnyt ilman nastalenkkareitani. Sarvat ovat pelastaneet monta lenkkiä tänä talvena. Kelit ovat olleet ainakin pääkaupunkiseudulla haastavat.
Vauhtini pysyi tavoitellun matalana, kun koppuraisella ja jäisellä alustalla ei kovempaakaan päässyt. Oli silti mukava juosta ja nauttia lähes keväisestä sunnuntaiaamupäivästä. Kuuntelin loppuun Markus Tiittulan uutuuskirjan Taistelu totuudesta. Se on mielenkiintoinen teos salaliittoteorioista ja siitä, mikä niissä ihmisiä koukuttaa. Kiinnostuin kirjasta niin, että ostin myös paperisen version itselleni. Aion lukea sen ja tehdä kirjasta arvostelun blogiin.
Suomen kultajuhlat näkyivät ja kuuluivat matkan varrella: Kuusisaaressa ohitseni ajoi citymaasturi, jonka apukuskin puoleisesta ikkunasta oli työnnetty ulos Suomen lippu. Otaniemessä puolestaan raikui musiikki, kun ilmeisesti jossain opiskelija-asunnossa oli ilo ylimmillään. Vastaani tuli myös yksi juoksupiireistä tuttu ihminen, jonka kanssa jäin juttelemaan jopa kymmenen minuutin ajaksi. Olympiakulta oli aihe numero yksi, eikä kahden juoksijan kohdatessa yleensä hiljaista hetkeä muutenkaan tule. Rauhallisilla sunnuntailenkeillä ei myöskään ole niin kiire, ettei ehtisi hetkeksi pysähtyä.
Juoksin yhteensä 20,46 kilometriä ajassa 2:17 tuntia. Keskivauhtini oli 6:41 min/km ja keskisyke 134. Sykkeeni on peruskestävyyslenkeillä yleensä yli 140, eli onnistuin pitämään rasitustason matalana. Olin lenkkiin siinäkin mielessä tyytyväinen, että sain muuta ajateltavaa, kuin kotona odottavan sairastuvan. Lapset ja heidän asiansa menevät elämässäni kirkkaasti juoksun edelle, mutta kotona jaksaa paremmin, kun on saanut omaa aikaa.
Talvilomalle ei onneksi ollut isoja suunnitelmia, ja tarkoitukseni oli joka tapauksessa olla kotona. Kunhan en itse sairastu tai ainakaan tule kovin kipeäksi, voin jatkaa ulkoilua lasten kanssa ja muuta kiireetöntä puuhastelua. Aion lukea edellä mainitsemaani Tiittulan kirjaa, päättää työn alla olevan uuden islantilaisneuleen ja mahdollisuuksien mukaan juosta tai hiihtää. Liian tarkka aikataulutus ei kannata, sillä maailmankaikkeus tuli jo näyttäneeksi, että se on turhaa. Yllätyksiä on aina tiedossa.
PS: Katsoin televisiosta edellä mainitsemani Markus Tiittulan haastattelun. Siinä hän totesi, että salaliittoteorioihin uskovia yhdistää se, että näiden on vaikea uskoa siihen, että niin moni asia maailmassa tapahtuu puhtaan sattuman kautta. Sen sijaan salaliittoteorioihin uskovat luulevat, että joku ohjaa tapahtumien kulkua ja vetelee naruja taustalla. Tiittula naureskeli, että jos miettii, miten monta sattumaa ja muutosta mahtuu yhteen lapsiperheen Prismassa käyntiin, voi uskoa myös maailman kaoottisuuteen isommassa mittakaavassa. Allekirjoitan tämän.
LENKILLÄ 