Painoin nettisivuston lähetä-nappia, ja 250 valokuvamuistoa lähti megatavuina kulkemaan pitkin kaapeleita. Ennen pitkää postin pitäisi tuoda kotiini 72-sivuisen valokuvakirjan. Olin koonnut kirjaan digikuvia viimeisen noin kuudentoista vuoden ajalta.
Viikon syysloman ansiosta sain polkaistua projektin alkuun ja tapojeni vastaisesti myös saatettua loppuun. Jälkikäteen huomasin, että ainakin yksi mainio kuva jäi liittämättä kirjaan, mutta sellaista sattuu. Hieman puutteellinen valokuvakirja on parempi kuin ei kirjaa lainkaan.
Aloin tehdä valokuvakirjaa, koska 95-vuotias mummuni oli vain muutamia päiviä aiemmin nukkunut pois. Kokosin kirjaan kuvia, joissa mummuni eli lasteni isomummu viettää aikaa lastenlastenlastensa kanssa.
Nuorin lapseni syntyi aikana, jolloin digikameroita oli jo yleisesti käytössä. Sittemmin älypuhelimet ovat pitkälti korvanneet isot ja kömpelöt kamerat. Kaikki kirjaan koostamani kuvat on otettu kameralla. Onneksi niin paljon yhteisiä hetkiä on tullut taltioitua nimenomaan kameralla.
Puolisoni on ollut vastuussa digikuviemme arkistoinnista ja muusta järjestyksessä pitämisestä. Kuvat ovat kotitietokoneen lisäksi tallessa verkkolevyllä.
Verkkolevy on raksuttanut työhuoneessamme sitä kiivaammin, mitä syvemmälle muistoihin olen viime päivinä sukeltanut. Puolisoni ehti jo epäillä, että hakkeri raksuttaa tiedostoissamme, mutta se olin vain minä, joka käveli pitkin muistojen polkua.

Aloitin juoksuharrastukseni keväällä 2012. Kun kävin läpi vanhoja kuvatiedostoja, harrastukseni hiipi mukaan otos otokselta.
Omia juoksukuviani en tietenkään painattanut valokuvakirjaan. Se on omistettu isomummulle ja jää muistoksi hänen lapsenlapsenlapsilleen. Onneksi minulla on nykyään tämä blogini, jossa voin keskittyä itsestäni kertomiseen.
Juoksuharrastukseni alkuvuosilta ei juurikaan ole kuvia. Olin saanut ensimmäisen älypuhelimeni jo vuonna 2010, mutta sitä käytin alussa lenkeillä vain musiikin kuunteluun.
Juoksubloggaamisen aloitin viisi vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut juoksemisen. Kun aloin pitää blogia, on minusta sen jälkeen otettu varta vasten juoksu- ja muita kuvia. Sitä ennen osuin kuviin juoksuvarusteineni kanssa sattumalta.
Edellisessä kuvassa olen lähdössä juoksemaan joulukuussa 2012. Juoksin pitkään vuosituhannen alun tuulipuvussa.
Tuulipuku oli niin löysä, että sen alle mahtui vaivatta lisäkerroksia talvipakkasilla. Kuvassa päässäni näyttää olevan mainospipo ja kaulassani pitkä musta kaulahuivi(!).
Juoksuvarusteeni oli koottu sieltä täältä yhtä tärkeää yksityiskohtaa lukuun ottamatta: nastalenkkareita. Ostin ne heti ensimmäisenä juoksutalvenani 2012/2013. Minusta tuli kertaheitolla talvijuoksija, eikä tuoreeseen harrastukseen tullut hankalien talvikelien vuoksi taukoa. Juoksin samoilla lenkkareilla viisi talvea.

Juoksu tuli jäädäkseen. Löysin siitä itselleni sopivan harrastuksen. Tavoitteita ei aluksi ollut. Osallistuin ensimmäiselle puolimaratonille toukokuussa 2013, kun juoksukaverini houkutteli.
Ensimmäisen puolimaratonin jälkeen olin koukussa juoksutapahtumiin. Vuoden 2013 jälkeen ei ole mennyt vuottakaan, ettenkö olisi osallistunut johonkin juoksutapahtumaan. Keväällä 2016 juoksin ensimmäisen maratonini.
Olen vuosien saatossa ehtinyt olla juoksulähettiläänä Helsinki Midnight Runissa (2017) ja Helsinki City Running Dayssä (2019-2022). Aika aikansa kutakin, enkä enää hakenut jatkoa HCRD:n lähettilästehtävässä. Toivotan tervetulleeksi tuoreet kasvot, ideat ja aiheet.

Yllä oleva kuva on heinäkuulta 2013. Juoksuharrastustani on noihin aikoihin takana reilu vuosi. En alkanut juosta, jotta pudottaisin painoa. Ei ollut, mitä pudottaa. Ottaen huomioon, että alkuvuosilta ei ole jäänyt juurikaan kuvia, en myöskään tuntenut tarvetta kertoa kaikille, että olen alkanut juosta.
”I just felt like running.” totesi elokuvahahmo Forrest Gump ja juoksi halki mantereen. Tieni juoksun pariin on ollut samanlainen. Siihen ei johtanut elämäntapamuutos, ei tarve todistaa kenellekään yhtään mitään ja vielä vähemmän välineurheilu.
Hoikkuus on eduksi juoksussa, mutta ei takaa yhtään mitään. Alkuvuonna 2013 kävin lääkärissä, koska toinen puoli kehostani puutui aika ajoin. Olin vasta kolmekymppinen ja oireeni otettiin terveyskeskuksessa vakavasti. Pääsin erikoissairaanhoidon tutkimuksiin.
Pään magneettikuvassa ei näkynyt mitään, mikä olisi selittänyt oireeni. Verestä ei löytynyt borrelian vasta-aineita. Sattumalöydöksenä lääkäri teki diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta, johon aloitin lääkityksen myöhemmin samana vuonna. Se ei kuitenkaan ollut aiheuttanut puutumista.
Onneksi yksi sairaalan neurologeista keksi kokeilla hartioitani. Ne olivat aivan jumissa. Kalliiden tutkimusten sijaan apu löytyi fysioterapiasta. Fysioterapeutti totesi, että ”Oletpa sinä hoikka kolmen lapsen äiti!” ja heti perään, että ”Seisot vinossa!”.
Pikkulapsiaika oli osaltani mennyt yhtä lasta lonkalla kanniskellessa ja vapaalla kädellä työskennellessä. Aktiivinen arki oli pitänyt peruskuntoni hyvällä mallilla, mutta se ei riittänyt kaikkeen. Kävin neurologin lähetteellä fysioterapeutilla hieronnassa ja sain kuntosaliohjelman.
Olin hoikka, mutta lihaskuntoni vaati vahvistusta. Jo juoksuharrastukseni alkuvuosina sain kokea, että lihaskunnon vahvistaminen on tärkeää. Lisäksi ymmärsin, että vartalon virheasennot ja lihasepätasapainot voivat aiheuttaa vakavanoloisia oireita.

Vanhojen valokuvien läpikäyminen on ollut kaihoisaa. Onneksi jaksoin aina viedä lapsiani tapaamaan mummuani, joka oli paljon läsnä omassa lapsuudessani. Valokuvat kertovat monista iloisista tapaamisista neljän sukupolven kesken. Nyt niihin ei ole enää mahdollisuutta.
Samalla huomaan, että en kaipaa mennyttä. Ihmiset muuttuvat, maailmantilanteet muuttuvat ja on luovittava uusissa tilanteissa. Tärkeintä on, että tekee itselleen mieluisia asioita ja oikealta tuntuvia ratkaisuja.
Olen iloinen, että kiireisenä kolmen lapsen äitinä ymmärsin ottaa aikaa myös itselleni. Ulkoiset syyt eivät motivoineet juoksemaan, vaan syyt löytyvät muualta. Mistä, sitä en osaa vieläkään kunnolla sanoa. Hienoa se on ollut, minkä vuoksi juoksuharrastus jatkuu edelleen ja kantaa läpi monenlaisten tilanteiden, joita elämä eteen kantaa.