1. Kirjat
Kirjastot ovat loistavia laitoksia ja kirjastonhoitajat hyllyjen välissä vaeltavia kultakaivoksia.
Piipahdin yhden kolmesta lapsestani kanssa alkuviikosta Leppävaaran kirjastossa kauppakeskus Sellossa.
Emme löytäneet kirjaa, jonka etukäteistietojen mukaan olisi pitänyt olla paikallaan S:n kohdalla.
Pyysimme paikalle kirjastonhoitajaa, joka totesi saman. Ei näy kyseistä kirjaa, vaikka pitäisi.
Olkien kohauttamisen sijaan kirjastonhoitaja alkoi suositella lapselleni kirjailijan muita teoksia. Samantapaisia, kuin hänen etsimänsä kirja.
Lopuksi kirjastonhoitaja kertoili vielä kyseisen kirjailijan urasta ja minkälaisista teksteistä se oli lähtenyt liikkeelle.
Siinä, missä monesta kirjakaupasta on tullut askartelutarvikeliike, kirjastoihin ja niiden työntekijöihin voi luottaa.
Lapseni katsellessa hyllyä S:n kohdalla osuivat silmäni hyllyyn, jossa oli kirjoja kirjailijoilta, joiden sukunimi alkoi T:llä. Käteni osui Saara Turusen Järjettömiä asioita (Tammi 2021, 337 s.) teokseen.
Minulla on edelleen kotona kesken yksi joululahjakirja ja kolme muuta odottamassa. Ehdin jo yhden kirjan tässä välissä lukea, kun odotin innostusta kahlata lahjakirja loppuun.
Lue lisää: Mikä sai minut lukemaan romanttista viihdettä
Luin kirjastossa yhden sattumanvaraisen sivun Saara Turusen kirjasta. Teksti vakuutti minut ja lainasin kirjan. Kävin kirjastossa maanantaina ja perjantaina kirja oli jo luettu.
Järjettömiä asioita on vaaleanpunaisiin kansiin pakattu rakkaustarina. Siihen yhteydet chick lit -kirjallisuuteen päättyvätkin.
Kirja on kuin suomalainen nainen, jonka elämästä se kertoo: käytännöllinen ja hienostelematon.
Rakkaustarina on vahvasti sanottu, sillä kirjan nainen väittää, että ei tiedä, mitä rakkaus on. Hänellä on espanjalainen miesystävä, jota selvästi rakastaa.
Lukijana minun teki mieleni kiljua, että ota laput pois silmiltäsi ja katso, mikä aarre edessäsi on.
Espanjalainen palvoo maata naisen jalkojen alla, mutta rationaalisen pohjoismaalaisen naisen silmissä tämä näyttää hieman lapselliselta.
Kieltämättä miehellä on raivostuttavia tapoja. Ne kirjailija laittaa espanjalaisuuden piikkiin. Väitän, että monesti kyseessä ovat luonne-erot tai se, että kumppani vain sattuu olemaan mies.
Järjettömiä asioita on tarina kahdessa maassa ja kulttuurissa asuvien ihmisten suhteesta. Lisäksi se on kehityskertomus pohjoismaalaisen kolkon luonteenlaadun hitaasta lämpenemisestä.
Matkat kuumaan Kataloniaan opettavat, että kaikkea ei aina tarvitse ottaa niin vakavasti.
Saara Turusen teos tarjoilee välillä huvittaviakin kulttuurieroja etelän ja pohjoisen välillä, mutta avaa silmiä myös sille, millaisena pohjoismaalainen itsenäinen nainen muualla nähdään.
Kannan ison ja välillä äänekkään olemukseni edelleen ylpeänä, missä tahansa kuljenkin.
Järjettömiä asioita sai havahtumaan siihen, millaiseksi Pohjola on täkäläisen naisen muokannut. Omilla jaloillaan seisovaksi ja järkähtämättömäksi. Ominaisuuksia, joista on sekä haittaa että hyötyä.
2. Lenkit
Jotta juoksublogini ei horjahtaisi liikaa kirjallisuuden puolelle, jatkan viikon muilla kuulumisilla. Kerron ensimmäisenä, millaisia harjoituksia tällä viikolla tein.
Maanantaina oli etätöissä, kuten olen enimmäkseen ollut maaliskuusta 2020 alkaen. Ei mitään uutta siis. Pidin aamupäivällä tauon ja kävin mieheni kanssa kävelemässä.
Maratonohjelmani on edennyt perusohjelman viimeiselle viikolle, jonka jälkeen alkaa varsinainen maratonille valmistava ohjelma.
Maanantaille oli merkitty 30 minuuttia muuta aerobista liikuntaa kuin juoksua sekä lyhyt lihaskuntoharjoitus.
Meinasin huijata itseäni ja ajatella, että kevyt kävely töiden lomassa riittää. Todellisuudessa tauko töistä ja itsensä liikuttaminen oli vähintä, mitä etätyöntekijä voi tehdä.
Liikkumista tarvitaan jo ihan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta.
Paikoillaan istuminen jumittaa koko ihmisen verenkierrosta alkaen. Maratonille harjoittelu vaatii enemmän kuin arkiliikuntaa.
Menin maanantai-iltana mieheni kanssa kuntosalille ja valitsin siellä crosstrainerin.
Kuntopyörä tuntui tylsältä vaihtoehdolta enkä tiennyt, osaisinko oikeaoppisesti soutaa soutulaitteella kokonaista puolta tuntia.
Kun tarkoitus on tehdä juoksua korvaavaa treeniä, pitää sen myös olla yhtä rasittavaa kuin juoksu. Ei pidä mennä laitteiden päälle vain istuskelemaan.
Säädin crosstraineriin riittävän ison vastuksen ja poljin vauhdilla, jolla syke nousi samoihin lukemiin kuin juostessa. Puolituntisen keskisyke oli 140 lyöntiä minuutissa.
Treeniin kuulunut lihaskuntoharjoittelu typistyi kolmeen sarjaan ylätaljassa.
Tiistaina harjoittelin jälleen sisällä, kun juoksin puolituntisen juoksumatolla. Sain kaverin viereiselle juoksumatolle, joten aika meni mukavasti samalla kuulumisia vaihtaessa.
Treeni jäi vaisuksi, mutta tunsin itseni tarpeelliseksi. Naisten pukuhuoneessa oli rikkoutunut lasinen henkilövaaka, jonka sirpaleita keräilin ennen henkilökunnan paikalle ehtimistä.
Keskiviikkoaamuna ajoin Itä-Helsinkiin Vuosaareen, jossa liikuntakeskus Fressi järjesti Power Plate -näytetunnin ja tarjosi osallistujille aamupalaa.
Olen ennenkin kokeillut Power Platea. Se on jumppa-alusta, jonka värähtelytaajuutta saa säädettyä. Kuulostaa hassulta, mutta Power Plate toimii.
Alustan värähtely laittaa lihassolut supistelemaan, mikä tekee esimerkiksi kyykkäämisestä monin verroin tehokkaampaa.
Väsyin aamun treenistä niin, että makoilin työpäivän jälkeen koko keskiviikkoillan sohvalla.
Seuraavina päivinä vatsalihakseni olivat aivan arkoina. Toivoin, että en saa mistään flunssaa, sillä muutama yskähdys tuntui vatsalihaksissa kidutukselta.
Torstai-ilta oli varattu muulle menolle, joten kävin juoksemassa vetoharjoituksen aamulla.
On tullut ihan luvattoman vähän juostua ulkona, mutta suuntasin jälleen kuntosalin juoksumatolle. Se sopii erityisen hyvin vetotreeniin.
Tein 45 minuutin mittaisen harjoituksen. Lämmittelin reilun kymmenen minuutin verran juoksemalla rauhallisesti ja sen jälkeen tein kuusi noin 400 metrin mittaista vetoa.
Vetojen välissä kävelin ja juoksin rauhallisesti yhteensä 400 metriä.
Jos olisin tehnyt vedot urheilukentällä, olisin juossut kentän ympäri, kävellyt 200 metriä ja hölkännyt toiset 200 metriä lähtöpaikkaan.
Viimeisissä vedoissa tunsin, miten keho oli hikinen ja lämmennyt.
Olen aina ja ikuisesti hitaiden pitkien lenkkien ystävä, mutta jotenkin olen tottunut tykkäämään myös siitä, kun laitan itseni koville. Se on maitohapon ja hien muodostama onnen cocktail.
Lauantaina oli viikon pisimmän lenkin vuoro. Jätin lenkin iltaan, jotta pääsin ulkoilmasta lähes suoraan saunaan lämmittelemään.
Juoksuharrastuksen parhaita puolia on, että ei ole sidottu aikatauluihin. Lenkkarit voi laittaa jalkaan ja lähteä juoksemaan silloin, kun itselle parhaiten sopii.
Juoksin tutun lenkkini, jolla ohitin muun muassa Laaksolahden rannan Espoossa.
Katselin rannan vieressä olevaa urheilukenttää. Siellä juoksin kesällä vetoharjoituksen ja menin sen jälkeen järveen uimaan.
Pitkin lumisia katuja juostessa vapauden tunne valtasi minut. Juoksen usein samoja reittejä, mutta jalkani voivat viedä minut minne vain haluan.
Aikatauluttomuuden ohella juoksussa viehättää vapaus valita ympäristö, jossa juoksee.
Yleensä lähtiessä tiedän, miten kauan juoksen, ja varaan juomista ja lisäenergiaa sen mukaisesti. Lauantaina mukanani oli vain 2,5 desilitran lötköpullo vettä.
Ilman lisäenergiaa jaksoin ongelmitta puolitoista tuntia, mutta sitten meno alkoi hyytyä.
On ihan yleisesti tiedossa, että elimistön hiilihydraattivarastot ehtyvät puolentoista-kahden tunnin juoksemisen jälkeen. Senkin jälkeen pystyy juoksemaan, mutta on huomattavasti mukavampaa, jos saa jostain lisäenergiaa.
Juoksulenkit eivät lähtökohtaisesti ole mitään eväsretkiä, mutta panostan normaalisti riittävään energiansaantiin pitkillä lenkeillä, sillä se tekee juoksemisesta mielekkäämpää. Juostessa ei ole tarkoitus kärsiä.
3. Juhlahumua
20-vuotiaana en tiennyt, mitä on ”vanhojen muisteleminen”. Kykenin muistelemaan lapsuuttani, joka oli ollut ennen nuoruutta. Lapsuuspäivät olivat 20-vuotiaana vielä todella lähellä.
Vuosituhannen vaihteessa elinpiiriini kuului ihminen, joka usein tokaisi, että ”Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee”. Tuolloin vanhoilla asioilla saatettiin viitata viikko tai kuukausi sitten tapahtuneeseen.
Olin opiskeluaikoina kesätöissä grillissä Porin keskustassa. Paistoin hampurilaisia ja myin tupakkaa. Kaivoin terassilaudoituksen välistä kolikoita, joita ihmiset sinne humalapäissään taskuistaan pudottelivat.
Vuosituhannen vaihteessa ihmiset käyttivät vielä käteistä rahaa, polttivat runsaasti tupakkaa ja olivat usein silmin nähden päihtyneitä.
Hiljaisena kesäiltana olin yksin töissä, kun grilliä lähestyi joukko nahkatakkisia miehiä. Mietin, mikä porukka sieltä oikein saapuu. Lähempää tunnistin miehet entisen Dingo-yhtyeen jäseniksi.
Pertti ”Nipa” Neumann tuli puhemiehenä grillin luukulle, tilasi porukalle höyrymakkaraa ja totesi, että ”Dingon pojat tässä muistelevat vanhoja.”
Noukin lasisesta lieriöstä vesihöyryssä lämmenneet makkarat ja laitoin ne sinapin kanssa grillitaskuun.
Muistan, miten Neumann kertoi, mistä kultasepänliikkeestä osti ensimmäiset kihlat. Hän kysyi myös ikääni.
Tuon kesäillan jälkeen olen valmistunut nykyiseen ammattiini, muuttanut ensin Helsinkiin ja sieltä Espooseen ja perustanut perheen. 42-vuotiaana kykenen minäkin jo muistelemaan vanhoja.
Voin palauttaa mieleeni, millaista oli olla vaihto-opiskelijana tai seistä asuntonäytössä talon takapihalla, joka olisi vielä lähes 17 vuotta myöhemmin oma takapiha.
Hidastelevissa pikaruokapaikan jonoissa saatan mutista, että päästäkää minut tiskin taakse, niin johan alkaa tapahtua.
Tapasin Neumannin torstai-iltana Storyvillen 30-vuotisjuhlissa, joihin olin saanut bloggaajana kutsun. Parin kuohuviinilasillisen ja oluttuopin jälkeen uskalsin mennä puhuttelemaan toista entistä porilaista.
Kerroin Neumannille, että olen vuosituhannen vaihteessa myynyt hänelle grillistä höyrymakkaraa. Neumann ei tietenkään muista kohtaamistamme yli 20 vuoden takaa.
Enhän itsekään muista, minkä näköinen henkilö on ollut kassalla töissä, kun pääsen kaupasta viikonlopun ruokaostosten kanssa kotiin. Ei sellainen jää mieleen. Grillimyyjänä kohtaaminen Porirockin kruunattomien kuninkaiden kanssa on syöpynyt ikuisesti muistiin.
Jäin pohtimaan, miten paljon muistoja ihmiseen kertyy elämän varrelta. Muistoja ei voi kosketella käsin. Ne eivät ole täysin tarkkarajaisia: en esimerkiksi muista, olivatko ne juuri höyrymakkaroita vai kenties höyrynakkeja, joita entisille Dingon jäsenille myin.
Muistot ovat tallessa ihmisen sisällä. Niitä ei voi nähdä. Silti ne kulkevat aina mukana sinne, minne elämä ihmisen kuljettaa. Välillä muistot unohtaa, mutta ne ovat aina valmiina pulpahtamaan pintaan sopivan hetken tullen.
Ei ole mukava löytää päästään uusia harmaita hiuksia tai silmäkulmistaan ryppyjä. Puhumattakaan siitä, kun havahtuu, että oma lapsi on ensi vuonna täysi-ikäinen. Muistoja sen sijaan on vuosien varrelta mukava haalia mukaan ja palauttaa mieleen.
Yksittäisten melko merkityksettömien tapahtumien myötä muistaa, millainen ihminen sitä aiemmin oli. Luulin 20-vuotiaana olevani kovinkin aikuinen. Nyt ymmärrän, että elämänkokemukseni oli käärepaperin ohut. Sellainen, johon tuuli voi tarttua ja riepotella mukanaan pitkin katuja ja aukioita.
Enää minua ei tuuli tempaise mukaansa. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Menen mielelläni moneen mukaan, kuten tälläkin viikolla. Mukaan tarttui taas monta mukavaa muistoa ja kokemusta.
LENKILLÄ 