Kärvistelin liian kovan lihaskuntotreenin laukaisemassa päänsäryssä. Aina sama juttu. Rankka juoksutreeni ei aiheuta migreeniä muistuttavaa tokkuraa. Maratonin jälkeen sattuu yllättäviin paikkoihin, mutta ei päähän. Ellen sitten ole kolauttanut sitä jonnekin.
Kehoni on 11:n harrastusvuoden jälkeen tottunut juoksemaan. Jos kuluttaisin aikaani enimmäkseen kahvakuulien ja käsipainojen kanssa, ei lihaskuntotreeni saisi koko kehoani ja lopulta päätäni jumittamaan. Saattaisin myös näyttää erilaiselta.
Juoksuharrastukseni keskiössä on kestävyyden parantaminen. Pakollisena pahana teen nopeusharjoittelua, jotta tulokseni eivät junnaisi paikoillaan. Koko harrastushistoriani aikana olen aina vain halunnut pystyä juoksemaan pidemmälle. Ultrajuoksijaksi ryhtymistä en suunnittele, sillä maraton on matka, jonka kehoni kestää.
Juoksijan jalkojen on kestettävä. Niihin kohdistuu joka askeleella moninkertaisesti juoksijan paino. Jalkani ovat vahvat ja voimakkaat. Osin ne ovat sitä luonnostaan, mutta juoksu on myös muokannut jalkojani. Pohkeista on tullut paksut ja tunnen sisemmän ja ulomman reisilihaksen päät, kun jännitän jalkaani.
Raskastekoiset jalat eivät ole ketterän juoksijan jalat. Lähtökohtaisesti olemme kaikki syntyneet juoksijoiksi, sillä ihmiskunnan alkukodissa ruoan perässä kulkeminen oli elinehto. Onneksi nykyään elo ei ole niin julmaa, vaan hyvää elämää voi elää monen tasoisen liikuntakyvyn omaavat.
Jalkojeni osalta voin sanoa, että olen syntynyt juoksijaksi muiden ihmissiskojeni ja -veljieni tavoin. Ihmisten keskuudessa juoksutaitoni ei ole erityinen. Olen kehittänyt ja kehitän koko ajan itsestäni parasta versiota juoksijana.
Jalkalihakseni ovat vahvistuneet ja niveleni kestävät rasitusta. Harjoittelu sellaisella rasituksen tasolla, johon jalkani ovat tottuneet, ei juuri hetkauta. Kymmenen kilometrin juokseminen ei tunnu oikeastaan missään, ellen juokse sitä vauhtikestävyysalueella. Suurimman osan harjoittelustani teen siten, että en paljon hengästy. 20 kilometrin lenkistä kestää toipua vuorokauden verran.
Jykevien jalkojeni ohella vatsani on rautainen. Se reagoi helposti makeutusaineisiin, huonosti sulaviin kasviksiin kuten sipuliin ja paprikaan sekä osaan viljatuotteista. Jos välttelen suolistoani ärsyttäviä ruoka-aineita, voin luottaa vatsaani. En ole vielä kertaakaan juoksutapahtumissa joutunut käymään juoksun aikana bajamajassa tai pusikossa.
Kyse on osin tottumisesta ja osin synnynnäisestä ominaisuudesta. Vatsani ja suolistoni kestävät juoksun aiheuttamaa hölskyntää. Se myös ottaa hyvin vastaan energiaa ja nestettä pitkillä matkoilla. Kuten todettu, maraton on pisin matka, jonka olen koskaan juossut. En osaa ilman kokeilemista sanoa, miten kävisi ultramatkalla. Vieläkö olisin yhtä onnekas?
Juoksuharrastukseni on varmasti vaikuttanut eniten sydämeeni ja muuhun verenkiertoelimistööni. Sydänliiton kirjoituksen mukaan kestävyysliikunta laskee leposykettä ja suurentaa sydämen iskutilavuutta. Säännöllinen liikunta laskee verenpainetta, ja muutos voi olla lähes yhtä suuri kuin lääkkeellä aikaan saatu.
Nautin juoksemisen tuomista eduista päivittäin. Sydämeni syke on rauhallinen ja verenpaine matala. En varmasti ole ainoa juoksija, jolle tätä on terveydenhuollossa kommentoitu. Syksyllä 2018 olin pienessä päiväkirurgisessa operaatiossa, jonka aikana elintoimintojani tarkkailtiin. ”Juoksijan paineet”, totesi hoitaja, kun makasin toimenpiteessä. Mielestäni hän liioitteli, mutta oli kai uransa aikana nähnyt yhtä ja toista.
Meillä monella on valmiudet kehittää kehostamme tehokas koneisto. Edellä jo totesin, että nykyaika mahdollistaa mielekkään elämän myös heille, joilla on jokin sairaus tai vamma. Nämä ihmiset elävät sairautensa tai vammansa suomissa rajoissa. Me, joilla elimistö ei aseta rajoitteita, olemme vapaita virittämään kehoamme ja ottamaan siitä kaikki tehot irti, jos niin haluamme. Ymmärrän myös, että juoksu ei ole kaikkien juttu.
Juokseminen on parantanut keuhkokapasiteettiani. Sydänliiton sivuilla todetaan, että ”kestävyysliikunta parantaa lihasten happea käyttävää energiantuottoa ja siksi maksimaalinen hapenottokyky paranee’”. Hapenkuljetustani häiritsee vain helposti matalalle painuvat rautavarastot. Syön lisärautaa, että en olisi aneeminen.
Hullujen hommaa. Onkohan joku muu kuullut samaa omasta juoksuharrastuksestaan? Eittämättä tavoitteellisesti juokseminen vaatii tietynlaisen mielenmaiseman. Onko se sitten hulluutta vai mitä, riippuu siitä, keneltä kysytään.
Juoksijoiden keskuudessa en aiheuta ihmetystä sillä, että käyn juoksemassa aamulla 20 kilometriä ja jatkan päivääni siitä ”kuin ei mitään”. Ulkopuolisesta se saattaa näyttää mielipuoliselta. Tavoitteellinen harjoittelu vaatii suunnitelmallisuutta, määrätietoisuutta ja sitoutumiskykyä. Tarkemmin olen pohtinut maratonjuoksijan ominaisuuksia tässä kirjoituksessa.
Olen suunnitelmallinen rutiinien rakastaja. Lisäksi viihdyn itsekseni, mikä on oikein hyvä ominaisuus, kun juoksee pitkiä harjoituslenkkejä. Juokseminen on myös vahvistanut näitä luonteenpiirteitä. On uskomaton tunne, kun huomaa, että määrätietoinen tekeminen palkitsee hyvinä tuloksina juoksutapahtumissa. Samaa periksiantamattomuutta voi laajentaa muille elämänalueille.
Lähtökohtaisesti olemme syntyneet juoksijoiksi. Juokseminen on taannut selviytymisen ja suvun jatkamisen. Nyt elämä ei ole enää niin raakaa, mutta elimistömme on edelleen melko sama kuin muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Ymmärrän sairauksien ja vammojen aiheuttamat rajoitteet, eikä viestini todellakaan ole se, että kaikkien pitäisi juosta. Se on ihan täysi mahdottomuus.
Jotkin elimistöni ja ajatteluni ominaisuudet ovat olleet eduksi juoksuharjoittelussa. Toisaalta se, mitä harjoittaa, vahvistuu. En näytä kevyeltä gasellilta. Jos haluan verrata itseäni johonkin eläimeen, on se suomenhevonen. Niiden sanotaan olevan rakenteeltaan kestäviä. Sellainen olen. Osin synnynnäisesti ja osin hankitusti.
LENKILLÄ 