Maratonjuoksijan ominaisuudet

Maratonjuoksija voi olla ulkoiselta olemukseltaan millainen vain, joten tässä ei ole tarkoitus puuttua siihen. Maratonin maailmanennätysmiehen Eliud Kipchogen sanotaan olevan 167 cm pitkä ja painavan 57 kg. Hyvät mitat, jos juoksee maratonin alle kahteen tuntiin, mutta meillä muilla läpsyttelijöillä ei ole niin väliä.

Keskityn siis maratonjuoksijan henkisiin ominaisuuksiin. Listan nappasin Helsingin Sanomissa (HS 14.11.2019) tällä viikolla ilmestyneestä artikkelista. Siinä pohdittiin, mitkä ominaisuudet yhdistävät ihmisiä, jotka haluavat koetella itseään äärirajoille asti.

Artikkelissa ominaisuuksia ei ollut lueteltu, vaan keräsin itse adjektiivit, jotka tekstissä mainittiin. Huomasin, että omaan monia mainituista piirteistä. Artikkelissa oli puhetta ultramatkoista ja vuoristomaratoneista. Omien äärirajojeni koettelemiseen riittää tällä hetkellä maratoni. Sen perusteella valitsin kirjoitukselleni otsikon.

Maratonjuoksijan ominaisuudet eivät ole tässä tärkeysjärjestyksessä. Niitä ei myöskään kaikkia tarvitse omata – jos mitään niistä. Olen huomannut, että tietyistä ominaisuuksista on etua, jotta jaksaa sitkeästi kulkea kohti päämääräänsä.

Perfektionismi

Tämän tunnistan. Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että kukaan ei ole täydellinen eikä valmista tule koskaan. Keskeneräisyys ihmisenä on valliseva olotila, eikä siitä sovi ahdistua. Täydellisyydentavoittelu on useimmiten turhaa.

Juoksijalle perfektionismista on hyötyä. Tulosten saaminen on melko suoraan verrannollista harjoittelun määrään. Jossain kohtaa liikaa harjoittelu alkaa huonontaa tuloksia, mutta kaltaiseni perheenäiti ei ole vielä päässyt harjoittelemaan niin paljon, että siitä olisi haittaa kehitykselle.

Täydellisyydentavoittelija minussa haluaa noudattaa harjoitusohjelmaa mahdollisimman tunnollisesti. Harjoitusohjelmani on juuri minulle laadittu, joten sillä jo estetään pahimmat ylilyönnit. Vähän sinne päin tekemällä ei voi saavuttaa haluamiaan tuloksia.

Itsekriittisyys

Itsekriittisyys on sitä, että pitää riman korkealla. Juoksijat eivät yleensä ole tyyppejä, jotka tyytyvät liian vähään vaan mieluummin tekevät vähän ”yli”. Jos tavoitteena on juosta maraton, ei voi tyytyä kymmenen kilometrin lenkkeihin harjoituskaudella. Ja harva tyytyy.

Välillä on toppuuteltava tyyppejä, jotka haluaisivat maratonin harjoituslenkkinä juosta melkein maratonin mittaisen matkan. Heille kerron, että ennen ensimmäistä maratonia pisin juoksemani harjoituslenkki oli 25 kilometriä.

On myönnettävä, että ennen toista maratonia juoksin yhden 30 kilometrin lenkin. Sain luottoa itseeni, että kyllä siihen päälle vielä 12 kilometriä jaksaa. Edellisestä maratonista oli kulunut kolme vuotta ja väliin mahtunut mm. keuhkokuume ja rasitusvamma, joiden vuoksi kunto oli ehtinyt rapistua.

Pedanttisuus

Tämän puolen tunnistan itsessäni huonoiten. Jätän keittössä kaapinovet auki, en vie puhtaita pyykkejä paikoilleen (viikkaan ne kyllä) ennen kuin kasat kaatuvat ja kukkapenkeissäni on enemmän rikkaruohoja kuin kukkia. Huomaan olevani tällaisissa asioissa huithapeli, mutta varmasti löytyy boheemimpiakin kotitalouksia. Riippuu, mihin vertaa.

Juoksun saralla olen tarkempi. Muistan ladata kellon, puhelimen ja kuulokkeet. Kerään dataa lenkeiltäni ja seuraan lukemia. Pidän huolta varusteista. Valitsen lenkille oikeanlaiset kengät ja lenkin jälkeen laitan lötköpullot kuivumaan.

Ehkä se on kiinni siitä, mistä tykkää ja minkä laittaa arvoasteikossa ylimmälle portaalle. Tykkään siististä kodista, mutta se ei ole minulle itseisarvo. On ollut myös pakko tunnustaa, että kaikkeen ei repeä. Mieluummin pidän huolta itsestäni ja jaksamisestani kuin pidän kodinhoitohuonen tip top. Ja onneksi minulla on mies, joka sulkee kaapinovia perässäni.

Suunnitelmallisuus

Olen kaikkea muuta kuin päämäärätön haahuilija. Tykkään ennakoitavuudesta ja siitä, että päivässä on aikataulu. Kun entisen naapurini kanssa teimme molemmat tahoillamme etätöitä, hän oppi, millä kellonlyömällä pidän kahvitauon, ja osasi kysyä oikeaan aikaan kahviseuraa.

En ahdistu aikatauluttamisesta tai tunne olevani kahlittu. Juoksuohjelman noudattaminen sopii luonteelleni. Kun joku muu on päättänyt, miten pitkän lenkin ja millä sykkeellä juoksen, tunnen helpotusta. Rajat ovat valmiina – minun pitää vain juosta.

Suuremmassa mittakaavassa suunnitemallisus auttaa. Kun ei ajelehdi ilman päämäärää, vaan on selvä suunnitelma, tavoite on helpommin saavutettavissa. Pitkänmatkan juoksu on pitkäjäntestä puuhaa.

Määrätietoisuus

Jälkeenpäin on helppo havaita, että on määrätietoisesti kulkenut jotain kohti. Oikeasti matkalle on osunut epäonnisia ja onnekkaita sattumuksia ja tie ollut kiemurteleva. Määrätietoisuus on ollut voima, joka on ajanut eteenpäin.

Maratonjuoksijan päämäärä on jaksaa juosta maratonin mittainen matka, ja kun sen jaksaa, juosta aina vain nopeammin. Tavoitteenasettelu on helppoa, mutta tarvitaan määrätietoisuutta, jotta voi saavuttaa päämääränsä.

Muilla elämänalueilla en ole kovin määrätietonen, mutta juoksuharrastuksen kautta olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia. Olen kolme kertaa alkanut noudattaa maratonille tähtäävää juoksuohjelmaa ja kolme kertaa vetänyt ohjelman läpi ja juossut maratonin.

Tavoitteiden saavuttaminen on tuonut paljon iloa elämääni ja olen voinut ammentaa onnistumisen kokemuksista myös muille elämänalueille.

Sitoutumiskyky

Sitoutumiskyky voi viitata yleensä juoksuharrastukseen sitoutumiseen tai juoksuohjelmaan sitoutumiseen. Jos omaa sitoutumiskykyä eikä ahdistu velvoitteista, on se hyvä juoksuharrastuksen kannalta

Itselläni sitoutumiskyky liittyy haluun tehdä aloittamani asia kunnolla loppuun. Jos kyseessä on myös jonkun muun kuin itseni etu, sitä suuremmalla syyllä en jätä sitä kesken.

Juoksussa kyseessä olen vain minä. Sitoutumiskyky liittyy läheisesti jo muihin edellä mainittuihin ominaisuuksiin kuten itsekriittisyyteen ja perfektionismiin. Se, että asettaa tekemiselleen korkeat kriteerit, varmistaa, että asiat tulee hoidetuksi.

Mielenlujuus

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä maratonjuoksijan ominaisuuksista. Kirjailija ja juoksija Karo Hämäläinen on sanonut jotenkin niin, että ”päällä näitä juostaan”. Se pitää paikkansa, oli kyseessä sitten kymmenen kilometrin kisa tai pidempi taival.

En tiedä mitään ultramatkoista, kun pisin koskaan juoksemani matka on 42,2 kilometriä. Olen kuitenkin kolmella maratonilla kolkutellut jaksamiseni äärirajoja ja antanut joka kerta kaiken, mitä on ollut annettavissa.

Fyysisen suorituskyvyn rajat eivät usein ole siellä, missä luulee. Epämukavuuden tunnetta vastaan on taisteltava sitä kovemmin, mitä pidemmälle matka etenee. Maratonilla alkaa loppumatkasta jalat painaa, mutta niitä on vain käskytettävä ottamaan askel toisensa perään. On se kohta, kun ”juostaan päällä”.

Puolimaraton ei ole matkana yhtä pitkä. Silloin on enemmän kyse vauhdin ylläpitämisestä. Jälkeenpäin ihmettelen, miten olen jaksanut juosta alle 5:30 minuutin kilometriaikoja 21 peräkkäin. Näin kävi esimerkiksi Paavo Nurmi Marathonilla elokuussa. En ollut asettanut muuta tavoitetta itselleni kuin kahden tunnin alittamisen. Tavoitteen saavuttaminen oli selvää jo paljon ennen maalia, mutta silti päätin pitää yllä vauhtia. Ja se pysyi.

Itsekseen viihtyminen

Tässä olen hyvä. Ellen jopa mestari. Pitkät lenkit itsensä seurassa ovat mukavia: voin antaa ajatusten virrata vapaasti. Yleensä kuuntelen musiikkia pitkillä lenkeillä, mutta se ei estä pohdiskelemasta syntyjä syviä.

Seura pitkillä lenkeillä on tervetullutta. Silloin matka etenee huomaamatta ja usein siinäkin tulee jaettua toisten kanssa monenlaisia aatoksia. Välillä voi olla hiljaa, mutta se ei ole lainkaan vaivaannuttavaa, kun kuitenkin tekee koko ajan jotain eikä keskustelukumppaniin ole katseyhteyttä.

Voin kuvitella, että pidemmillä ultramatkoilla joutuu taivaltamaan pitkiä matkoja yksin. Siinä sitä itsekseen viihtymistä tarvitaan. Olen osallistunut vain isohkoihin katujuoksutapahtumiin, joissa on aina runsaasti muita juoksijoita. Jopa ruuhkaksi asti.

Loppupeleissä jokainen juoksee maratonillakin yksin. Kukin tekee omaa suoritustaan, vaikka rinnalla – sekä edessä ja takana – olisi miten paljon tahansa juoksijoita. Olen maratoneilla jopa jutellut muiden juoksijoiden kanssa. Jossain vaiheessa tulee kuitenkin hetki, kun jutustelu ei enää suju tai juttukaverin vauhti ei pysy samana kuin oma. Silloin pitää pärjätä yksin.

Mainitsemani ominaisuudet perfektionismi, itsekriittisyys, pedanttisuus, suunnitelmallisuus, määrätietoisuus, sitoutumiskyky, mielenlujuus ja itsekseen viihtyminen auttavat millä tahansa elämänalueella – ei vain juoksussa.

Juoksu yhdistettynä liialliseen perfektionismiin ja itsekriittisyyteen voi olla vaarallinen yhdistelmä. Sillon toivoisi tälle henkilölle aimo annoksen suhteellisuudentajua. Itse tajuan myös sen, että en voi liikaa ripustautua juoksuharrastukseeni. Voi tulla päivä, etten pysty juoksemaan. Itse asiassa sellaisia oli jo viime vuonna, kun kärsin rasitusvammasta.

Tämä koko kirjoitus on itsetutkistelua ja sitä kannattaa harrastaa juuri sen vuoksi, jos ja kun joku päivä elämänsä pitää täyttää jollain muulla tekemisellä. Myös, jos ei kehity tai saavuta tuloksia, voi pohtia, tekeekö kaikkensa vai ajelehtiiko virran vietävänä ja toivoo parasta.

Juoksijat eivät ole kaikki samanlaista sakkia. Listassa oli mainittu yksikseen viihtyminen, mutta joku saattaa hakeutua juoksun pariin nimenomaan seuran toivossa. Itse olen tutustunut ihmisiin puhtaasti juoksuharrastukseni kautta. Se on ollut suuri rikkaus.

Oli kuitenkin mielenkiintoista, että löysin Helsingin Sanomien artikkelista näin monta itseeni hyvin sopivaa kuvausta. Onko sitten niin, että luonteenlaatuni sopii juoksuun vai sopiiko juoksu luonteelleni? Joka tapauksessa meillä on tällä hetkellä hyvä ja tiivis suhde.