Osallistuminen Espoo Rantamaratonille saatu.
Juhannusviikolla juoksin viitenä päivänä yhteensä 46 kilometriä. Kolme kuukautta ennen seuraavaa maratoniani Espoo Rantamaratonia se on kilometrimäärä, johon olen tyytyväinen.
Juoksemisen ja kilometrien laskemisen lisäksi ehdin juhannusviikolla pohtia tavoitteellisen harjoittelun ja sosiaalisen median käytön mielekkyyttä.
Sen jälkeen, kun luin mainion Aivovoimaa-teoksen, ymmärsin, mikä saa ihmisen hamuamaan energiapitoisia ruokia ja toisaalta rakastamaan liikuntaa.
Ihmislaji on kymmeniä tuhansia vuosia vanha. Lajina elämän tarkoitus on ollut löytää ravintoa, pysyä hengissä ja lisääntyä.
Perimämme ohjaa meitä siihen, että ruokaa kannattaa syödä, kun sitä on tarjolla. Geenit eivät tiedä, roikkuuko sokeripitoinen eines savannilla puun oksilla hedelminä vai karkkipussina supermarketin pitkällä herkkuhyllyllä. Se on hyvä popsia parempiin suihin, ennen kuin joku muu ehtii.
Aivovoimaa-teoksen kirjoittaja, ruotsalainen psykiatri Anders Hansen, esittää myös, että juoksemme, koska esi-isiämme Afrikassa on kannattanut palkita siitä mielihyvähormoneilla.
Juoksemalla on saatu riistaa kiinni ja kerättyä muuta ravintoa. Se on edistänyt hengissä pysymistä ja suvun jatkamista – biologisessa mielessä elämän tarkoitusta.
Juoksentelen metsässä, poluilla, asfaltilla, radalla ja juoksumatolla ja nautin sitä seuraavasta hyvästä olosta.
Jos ruotsalaispsykiatria on uskominen, jotenkin näin tämä menee. Olemme herkuttelijoita, jotka palkitaan endorfiiniryöpyllä liikunnasta.
Koska kauppaan voi ajaa autolla tai ruoan tilata kotiin, on nykyihmisen aikataulutettava liikuntansa. Katson siis juoksuohjelmastani, milloin ja miten paljon juoksen. Kolmen lapsen jälkeen lisääntyminen on jo hoidettu, mutta on tässä vielä muutakin tekemistä elämässä.
Sosiaalisen median käytöstä voisin kirjoittaa paljon ja olen kirjoittanutkin. Instagramista on tullut oman elämänsä Renny Harlinien kanava, jossa huonosti käsikirjoitetut ja keskinkertaisesti näytellyt videot saavat eniten näkyvyyttä.
Teen paljon sisältöä Instagramiin, joten pilkkaan tässä itseänikin. Sosiaalinen media harhauttaa ajatuksia helposti väärään suuntaan: pitäisi tehdä, olla ja vakuutella enemmän. Oikeasti parempi olisi joskus vain olla lataamatta yhtään mitään sisältöä yhtään mihinkään.
Juhannuksesta julkaisin lähinnä juoksusisältöä. Enimmäkseen pidin puhelimen poissa käsistäni. Yhtenä iltana katsoin puhelintani ikkunalasin läpi. Se oli mökin terassipöydällä ja jakoi sieltä internetin kannettavaan tietokoneeseen ikkunan sisäpuolella. Seurasimme tietokoneen näytöltä EM-jalkapalloa.
Juhannusviikolla julkaisin blogissa kirja-arvion ja postasin aiheeseen liittyvän kuvan Instagramiin. Kuva sai tykkäyksiä parikymmentä.
Myöhemmin samalla viikolla julkaisin Instagramiin videon, jossa juoksin Puumalassa poluilla. Se tavoitti parissa vuorokaudessa yli 1 000 tiliä ja sai yli 2 000 katselukertaa.
Instagram näyttää videoita monin verroin useammalle henkilölle kuin kuvia. Kyse on algoritmista.
Tässä valossa minun kannattaisi jatkaa videokuvausta lukemisen ja kirjoittamisen sijaan. Mieluummin edelleen julkaisen kirja-arvioita blogiin. Kiitos teidän lukijoiden, olen saanut kirjoittaa tänne ja terästää taitojani.
Kävin kesäkuun alkupuolelle kolmen päivän luovan kirjoittamisen kurssilla. Kurssin ohjaaja, kirjailija Johanna Venho, vakuuttui pidemmästä tekstistäni, jonka kurssia varten kirjoitin.
Oikea ihminen ja hänen mielipiteensä merkitsee minulle enemmän kuin kasvoton algoritmi.
Sitten juhannusviikon treeneistä. Olen edelleen töissä ja aloitan kesälomani vasta tämän viikon jälkeen. Ehdin arkena juosta vain iltaisin.
Maanantaina alkoi sataa, kun olin aikeissa lähteä lenkille. Hetken tuumailtuani puin päälleni juoksuun tarkoitetun sadetakin ja lähdin liikkeelle.
Sade heikkeni ja ajoittain jopa taukosi. Sadetakissa tuli kuuma, mutta se ei haitannut. Olin tyytyväinen, että olin empimisestä huolimatta lähtenyt juoksemaan.
Maanantain lenkille tuli mittaa 14,11 kilometriä, aikaa kului 1:35 tuntia ja vauhti oli 6:44 min/km.
Tiistaina sateet olivat tiessään. Juoksin kaverini kanssa meren rantaan. Yhdistin lenkkiin kaupassa käynnin – en tosin kantanut kauppatavaroita käsissäni. Viisihenkisen perheen eväät eivät kulje kainalossa.
Parkkeerasin autoni ostoskeskuksen parkkihalliin, josta juoksin kaverini ovelle. Kesä on kauneimmillaan ja illat ovat valoisia. Lenkin pituudeksi tuli 9,69 kilometriä, aikaa kului tasan tunti ja vauhti oli 6:11 min/km.
Kotona kolme teiniä lomailee, ja ruoan kulutus on suurta. Onneksi vanhemman ei tarvitse kirjaimellisesti juosta ruoan perässä. Ajoin ruokakassit auton perässä takaisin kotiin.
Kahden keskipitkän peruskestävyyslenkin jälkeen jalkani olivat hieman väsyneet. Keskiviikkona suuntasin yhdessä lapseni kanssa Laaksolahden urheilukentälle tekemään kevyen harjoituksen.
Kentällä todistin tussilla tagin piirustelua metalliaitaan, skuutilla hurjastelua juoksuradalla ja sitä, miten reilulla kädellä nuoret miehet olivat suihkineet hajusteita päälleen.
En puhu omasta lapsestani, ja muiden jälkikasvua en ala kasvattaa. Harmitti nähdä omin silmin, miten verovaroin rakennettu kenttä on joillekin leikkipaikka ilman sääntöjä ja rajoja.
Hölkkäilin lapseni rinnalla 400 metrin radalla, kävin ulkokuntosalilla ja pulahdin lopuksi järveen uimaan. Vesi oli vielä toistaiseksi puhdas sinilevästä. Juoksua kertyi keskiviikolle 3,12 kilometriä.
Torstai ja perjantai olivat viikkoni lepopäiviä. Perjantaina perheemme matkusti Itä-Suomeen Puumalaan, josta olimme vuokranneet juhannukseksi mökin.
Aattoillan ohjelma oli käydä ihastelemassa juhannuskokkoa ja katsoa mökin keittiön pöydän äärellä EM-jalkapalloa.
Olemme viettäneet monta juhannusta Puumalassa. Kahtena vuotena olen käynyt juoksemassa Norppapolulla. Tänä vuonna sinne oli jälleen päästävä.
Hyvien yöunien jälkeen suuntasin helppokulkuisille poluille Saimaan rantaan. Hankin aiemmin tänä vuonna uudet maastojuoksukengät, joilla olen ehtinyt juosta sekä Ylläksen poluilla että Salossa kansallispuistossa.
Maastokengät, kevyt vaatetus, juoksuliivissä puoli litraa vettä ja aurinkolasit olivat täydellinen varuste metsään ja kallioille.
Juhannuspäivän aamuna vastaan tuli yksi juoksija, muutama kävelleen liikkeellä ollut vanhempi pariskunta ja kaksi irrallaan ollutta koiraa.
Nautin vaihtelevista maisemista ja siitä, että reitit olivat ennestään enimmäkseen tuttuja. Eksyin poluilta vain viimeisellä Kotkatsaaren kierroksella, josta tulin liian aikaisin pois.
Sain kokoon kuitenkin mukavan 9,5 kilometrin mittaisen lenkin, johon kului aikaa 1:15 tuntia. Poluilla vauhtia ei kannata katsella vaan juosta sellaista vauhtia, joka kulloiseenkin maastoon soveltuu.
Olin varustautunut juhannuksen viettoon kaksilla lenkkareilla ja kaksilla eripituisilla juoksutrikoilla. Mitä muuta ihminen juhannuksena kaipaisikaan?
Sunnuntaiaamuna valitsin lyhyemmät juoksutrikoot ja solmin jalkaani asfaltille soveltuvat lenkkarit.
Juoksin asfalttitien laitaa kilometrejä ahnaasti haukkaillen. Aurinkoinen kesäpäivä tervehti minua. Ilmassa lenteli harvinaisen paljon perhosia.
En kuunnellut musiikkia vaan annoin omien ajatusteni täyttää pään. Olen harrastanut juoksua yli 12 vuoden ajan. Se on ollut yhtä pitkä terapiasessio. Niin paljon käyn asioita läpi yksin juostessani.
Mietin myös kirjoituskurssilta saamaani palautetta ja sitä, miten voisin jatkaa pidemmän tekstin muokkaamista.
Kompleksisessa maailmassa juokseminen antaa paljon muutakin kuin ratkaisuja esihistoriallisiin ruumiillisiin tarpeisiin.
Lenkin jälkeen menin suoraan Saimaan suloiseen veteen uimaan. Kalastaja laski lähistöllä verkkojaan soutuveneestä, jonka airot kirskuivat.
Vesi oli viileää, mutta lenkillä lämmennyt kehoni kesti sen. Tunnustelin, miltä vesi tuntuu
vartalollani ja katselin raajojani pinnan alla.
En olisi malttanut tulla pois vedestä, mutta kello tikitti. Mökin avain piti luovuttaa puolelta päivin, ja kaikki tavaramme olivat vielä hujan hajan.
Kotona Espoossa oli käynnistymässä viimeinen työrupeama ennen viiden viikon mittaista kesälomaa. Siitä vietämme yhden viikon Italiassa, mutta muuten ei ole suurempia suunnitelmia. Ainakin juoksen.
LENKILLÄ 