Kun aloitin juoksemisen

…oli kevät 2012

En muista tarkkaa päivämäärää enkä edes kuukautta, jolloin kävin ensimmäisen kerran juoksemassa. Olin toki vähän lenkkeillyt opiskeluaikoina ja lapsena kirmannut pitkin pellon laitoja ja pihapeleissä, mutta juokseminen ei ollut vielä tullut jäädäkseen.

Silloin ei ollut enää lunta maassa. Sen tiedän siitä, että ostin ensimmäiset nastakenkäni vasta seuraavaksi talveksi. Juoksin tavallisilla lenkkareillani. Ilmatieteenlaitoksen sivujen mukaan kevät 2012 oli sateinen ja hieman keskimääräistä lämpimämpi. Omaan muistiini ei ole luottamista.

Tuon ajan lenkeistäni ei ole kuvia, koska silloin juostiin, eikä kuvattu. Minulla oli ollut kosketusnäytöllinen älypuhelin, jolla sai otettua valokuvia, kesästä 2010 asti. Keväällä 2012 omistin Nokia Lumia 710 -älypuhelimen. Sinänsä kuvien ottaminen olisi ollut mahdollista.

Jossain vaiheessa aloin myös kuunnella musiikkia juostessani, mutta olen melko varma, että ensimmäisillä lenkeilläni äänimaisema muodostui raskaasta hengityksestäni, ohi ajaneiden autojen renkaiden rapinasta ja ehkä linnunlaulusta.

…en tiennyt, mihin se johtaa

Aloin juosta, koska se tuntui hyvältä idealta. En ollut ottanut haastetta vastaan, en yrittänyt pudottaa painoani tai tavoitellut mitään. Halusin aina vain juosta hieman pidemmälle.

Ensimmäiset lenkkini olivat alle kahden kilometrin mittaisia, koska juoksin koko matkan, enkä vaihtanut kävelyksi. En jaksanut juosta pidempään, joten iltalenkkini kestivät alle 20 minuuttia.

Jos nyt antaisin juoksua aloittavalle neuvon, kehottaisin häntä vuorottelemaan kävelyä ja juoksua lenkin aikana. Siinä samalla kestävyys kasvaa, kun urheilusuoritus on pidempi.

Onnistuin kuitenkin kehittymään. Kaksi kilometriä muuttui viideksi, viisi seitsemäksi ja seitsemän kymmeneksi. Huomasin, että jaksan. Neljän vuoden päästä osallistuin ensimmäiselle maratonilleni.

…juoksin liian kovaa

Tuolloisen lenkkikaverini mielestä lenkkimme tuntuivat hänestä ajoittain liian raskailta. Hän epäili, että syynä oli se, että hän oli nuorempana tupakoinut.

Nuoruuden hölmöilyt ja synnit sikseen, juoksutin häntä ja itseäni siinä sivussa liian kovaa. Kaverini harrasti ja harrastaa edelleen kamppailulajeja, mutta hän ei huomannut laittaa minua aisoihin.

Kun hieman myöhemmin kävin yksikseni pitkillä lenkeillä, saatoin tavallisena viikonloppuaamuna juosta lähes kisavauhtisen puolimaratonin. Myöhemmin olen oppinut, että kestävyys syntyy rauhallisilla pitkillä lenkeillä ja nopeutta harjoitellaan erikseen lyhyempinä pätkinä. Sillä yhdistelmällä onnistuu juoksutapahtumissa.

Vauhti sokaisi. Aloittelijan virhe. Ei siinä mitään suurempaa vahinkoa onneksi päässyt käymään. Perhe-elämä on suojannut minua pahoilta ylilyönneiltä, kun ei ole aikaa eikä varaa kuluttaa itseään juosten loppuun.

…omistin vain yhdet lenkkarit

Juoksin pitkään kaikki lenkit samoilla lenkkareilla. Kun yhdet kuluivat loppuun, ostin toiset. Saatoin valita kengät värin perusteella.

Ensimmäisenä talvena ostin nastalenkkarit. Se oli tulevaisuuden juoksuharrastukseni kannalta käänteentekevää. Talvi tuli, juoksu jatkui. Sellaista se on ollut siitä asti. Juoksen osan lenkeistäni talvisin juoksumatolla, mutta mikään ei estä juoksemasta talvella ulkona – ei ainakaan teiden liukkaus.

Myöhemmin hankin kevyemmät kengät nopeampaan juoksuun ja kengät juoksumatolle. Juoksumatolla voi tietenkin juosta millä tahansa kengillä, mutta ne eivät saa olla likaiset. Niinpä nykyäänkin minulla on erikseen kengät ulkona ja sisällä harjoitteluun.

Sittemmin olen ostanut itselleni myös polkujuoksukenkiä, vaikka en mikään puskissa rämpijä olekaan. Silloin tällöin tykkään juosta poluilla. Viime vuonna esimerkiksi Teivon kansallispuistossa Salossa ja Lapissa Ylläksellä.

Yhtä paria lukuun ottamatta kaikki kengät, joita eteiseen, kaappeihin, laatikoihin, hyllyille ja sängyn alle piiloon puolisolta on kertynyt, ovat olleet sellaisia, joilla on pystynyt juoksemaan.

Vain yksien Hokan kenkien kohdalla minun oli luovutettava. Jalkapohjani hiertyivät, lonkkani kipeytyi ja kiikutin kenkäparin lopulta urheilutarvikeliikkeen keräyslaatikkoon, jonne käytettyjä lenkkareita sai viedä.

Hokista ei ollut edes kävelykengiksi, eikä varsinkaan niiksi. Tunsin oloni niiden päällä huteraksi.

…astuin uuteen maailmaan

13 vuotta myöhemmin juoksen edelleen. Samalla, kun olen löytänyt juoksun maailman lähes kaikissa sen muodoissa, olen löytänyt paljon uutta myös itsestäni.

Olen sinnikkäämpi kuin luulinkaan. Jokainen loppuun asti viety kovempi harjoitus on kuin kisatilanne pienoiskoossa. Olen huomannut, että pääni antaa helpommin periksi kuin jalkani. Kunhan en kuuntele hölinää korvieni välissä, kykenen jatkamaan.

Juostessa on elettävä hetkessä, pystyttävä kestämään pettymyksiä ja pidettävä huolta itsestään. Omaa mieltään on suojeltava muiden kommenteilta ja kritiikiltä. Älä nyt itseäsi väsytä, lepää välillä, ota loppukiri neljän tunnin läpsyttelijä.

Osa ohjeista on huolenpitoa, mutta kaikkea ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti. On luotettava itseensä ja siihen, että tietää, mitä tekee.

Olen oppinut peekoot ja veekoot, keventelyn ja ylimenokauden. Tiedän, että maratonin jälkeen voi tulla alakulo, vammasta tai sairaudesta johtuvaa juoksutaukoa seuraa aina uusi nousu ja että juoksutapahtumassa voi juosta ennätyksen, vaikka kuulokkeet lakkaisivat toimimasta.

Juokseminen siivitti minut myös blogin pitämiseen. Kun olin harrastanut juoksemista viiden vuoden ajan, minut valittiin keväällä 2017 Helsinki Midnight Runin tapahtumalähettilääksi. Kirjoitin heidän sivustolleen blogia, koska tuolloin blogit olivat vielä ”in”.

Kun lähettilästehtävä päättyi, perustin oman blogin. Juoksemisen kautta myös kirjoittamisesta tuli viikoittainen harrastukseni. Kirjoittamisessa on se hyvä puoli, että sitä voi tehdä silloinkin, kun ei juokse.

Juoksutarinallani on vasta alku, eikä loppua ole vielä kirjoitettu.