Kirja-arvostelu

Kirja-arvostelu: Matti Riekki – Raskas askel

riekki

Kirjan Raskas Askel (Like Kustannus Oy 2017, 165 sivua) on kirjoittanut tamperelainen rocktoimittaja Matti Riekki. Kirjassaan hän kertoo, miten 34-vuotiaana huomasi paisuneensa 30 kiloa armeija-ajoista, ja ehkä sittenkin äidin joululahjaksi antamalla sykemittarilla voisi tehdä jotain. Oli vuosi 2008, ja vielä samana vuonna Riekki juoksi ensimmäisen puolimaratoninsa. Ensimmäisen maratonin aika oli kaksi vuotta myöhemmin Tukholmassa kesällä 2010.

Riekki asettaa itsensä liikunnassa vähemmän lahjakkaiden ryhmään (s. 29). Ehkä innokkuudella ja syvällisellä paneutumisella harrastuksen saloihin on paikattu puuttuvaa lahjakkuutta. Raskas askel on paitsi tarina siitä, miten rocktoimittajasta tuli  juoksija, myös yksityiskohtainen opas juoksuun. Riekki käy kirjassaan läpi niin juoksutekniikkaa, oikeanlaista hengitystä, eri harjoittelualueita, juoksukenkien valintaa, hyviä materiaaleja housuissa, paidoissa ja takeissa, urheiluvammoja ja sairastamista.

riekki4

Kirjan kirjoittamiseen mennessä kuusi maratonia juossutta voi kyllä pitää ihan oikeana juoksijana – oli lahjakkuutta tai ei. Ja mikä Riekkiä sitten juoksussa kiehtoo? Miten hän itse vastaa esittämäänsä kysymykseen, ”Miksi kidutan itseäni tieten tahtoen, vaikka palkkiona ei ole itsensä voittamista kummempaa?” (s. 105) Hän kirjoittaa, että ”Juoksijuus onkin ennen kaikkea henkinen tila.” (s. 165) Toisaalta hän toteaa, että ”Kun harrastuksessa on ohittanut sen merkkipaalun, että juoksulenkeillä alkaa viihtyä, harva malttaa enää luovuttaa.” (s.72). Eli vaaditaan raakaa treeniä kunnon kohottamiseen, jotta juoksusta tulee enemmän nautinto kuin rangaistus. Luulen, että harva pääsee ”juoksijuuden henkiseen tilaan” ensimmäisillä juoksuaskelia sisältävillä lenkeillään.

riekki3

Koska kirja on enemmän suunnattu kaikkine yksityiskohtaisine ohjeineen juoksun aloittajalle, alkoi itseä hieman kyllästyttää kaikki vinkit teknisistä materiaaleista ja peruskestävyysalueiden selostamisesta. En myöskään pystynyt samaistumaan eturauhastulehduksen mukanaan tuomiin vaivoihin tai ujouteen pitää juoksutrikoita siinä pelossa, että naiset tiirailevat jalkoväliin. Sanonpa vain, että pitäkää miehet rauhassa trikoitanne tai mitä sitten pidättekin, kunhan tulette lenkkipolulla housut jalassa vastaan.

Kirjan teksti on humoristista, näppärää ja oivaltavaa ja se pelastaa puuduttavimmatkin osiot. Riekki varoittaa, että toivottavasti ei lannista realistin jutuillaan liikaa. ”Koen kuitenkin, että on parempi puhua asioista suoraan kuin tarjoilla pinkkiä hattaraa.” (s. 108) Eikä kirjan sivuilla sitten vaaleanpunaista hörhöilyä olekaan vaan suoraa puhetta. Jos ilmavaivat maratonilla vaivaavat, ”ei auta kuin antaa peräluukun torven soida.” (s. 118) ”(…) se tuntui suorastaan vittuilulta.” (s. 150) kirjoittaa Riekki, kun ”harmaahapsinen menomummo” ohitti maratonilla. ”Päätin, että kusen vaikka mieluummin housuun kuin ensimmäisen maratontavoitteeni.” (s. 143), ja taas alkoivat lukijan suupielet nykiä ylöspäin.

riekki5

Hauskaa tekstiä suoltava Riekki myös yllättää. Hän kuvailee , miten on katsantokannaltaan ”varsin pessimistinen, melankoliaan taipuvainen tyyppi, (…).” (s. 18). Minut myös yllätti se, että musiikkialan ihminen ei kuuntele musiikkia lenkeillään. Riekki kuvaa, miten kuuntelee paljon mieluummin vaikka omaa hengitystään, veren kohinaa korvissa. Metsälenkille hän ei menisi missään nimessä kuulokkeet korvilla. (s. 28) Itse en taas missään nimessä halua kuunnella omaa hengitystäni. Varsinkin hengästyessäni musiikki saa ajatukset pois epämiellyttävästä tunteesta, jonka kunnolla hengästyessään tuntee.

Kirjaa Raskas askel lukiessa huomasin, että samat juoksuhuiput ja muut tunnetut alan esikuvat mainitaan jälleen: kirjailija ja juoksuharrastaja Haruki Murakami (s. 17), ultrajuoksija Dean Karnazes (s. 19), Juha Väätäinen (s. 20), Hannes Kolehmainen (s. 23), Paavo Nurmi (s. 23) ja Lasse Virén (s. 27). Näitä samoja nimiä on toisteltu lukemissani muissa kirjoissa, joista olen blogissanikin kirjoittanut. Aikaisemmin kirjoittamiani kirja-arvosteluja löydät täältä:

Kirja-arvostelu: Tarja Virolainen – Juoksijan sielu, Kirja-arvostelu: Anders Hansenin Aivovoimaa, Kirja-arvostelu: Joonas Laurila – Juoksijan järki, Alexandra Heminsley: Running Like a Girl ja Mark Rowlands: Running with the Pack.

Yllättäen Alexandra Heminsleyn kirjaan ”Running Like a Girl” oli päässyt juoksijasuuruus Juha Väätäinen. Heminsleyn kirjaan juoksijan ansioillaan, mutta Riekin kirjaan juomarin ansioillaan. Olut palautus- ja palkintojuomana mainitaan sen verran useasti Riekin kirjassa, että kertomus ”pulisonkiveikko” Väätäisen treenikaudellekin ulottuneesta oluen ja väkevien juomien nauttimisesta sopii kirjaan kuin nakutettu. Riekki tosin lähes samaan hengenvetoon toteaa, että ”Julma-Juha” tunnustautui myöhemmin alkoholistiksi. (s. 20) Eli se siitä ihannoinnista.

vaatainen
Ote Alexandra Heminsleyn kirjasta Running Like a Girl.

Se, että juoksuharrastusta koskevat ohjeet ja tuttujen nimien luetteleminen alkoi kyllästyttää, ei ole kirjailijan vika vaan minun, joka kirjoja yksi toisensa perään lukee. Tähän juoksukirjojen jonoon mahtuu oikein hyvin vielä yksi lajinsa edustaja. Rehellisyydessään ja hienostelemattomuudessaan kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Aloittelijalle se on runsas tietopankki. Kuten aikaisemminkin olen todennut, jokaisen juoksutarina on eri, ja voin suositella Matti Riekin tarinaan tutustumista.

riekki2

Follow my blog with Bloglovin

2 kommenttia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s